Hyödytöntä liikuntaa

Täällä on nyt jotenkin ihan hirmuisen kuuma. Niin kosteaa, hiostavaa ja kuumaa, että liikkumaan lähteminen tuntuu ajatuksenakin jo jotenkin epämiellyttävälle. Tuntuu, että aivotkin pehmenee...Ainoa paikka, jossa on hyvä olla on uima-allas. Metsäpaloja on täällä ollut lähiaikoina useampia. Sammutushelikopterit on ollut aika tuttu näky viimeaikoina. Näissä tunnelmissa tullut mietittyä liikunnan tärkyttä ja tarpeellisuutta. Näillä keleillä ainakin itse olen sen verran mukavuudenhaluinen, että välttelen tällä hetkellä lähes kaikkea hyötyliikuntaa sekä kuntoliikuntaa (jos se ei tapahdu vedessä). Saran kanssa on toki pakkokin liikkua ja ulkoilla, mutta näissä helteissä sekin tapahtuu lähes yöaikaan! Niin siitäpä tulikin mieleeni viime keväällä kuulemani termi "hyödytön liikunta".

Keväällä Suomessa pyörähtäessämme kävin avomieheni mukana sydän- ja verisuonikirurgin juttusilla. Avomieheni käy vuosittainen kontrolleissa isojen leikkausten jälkeen. Siinä perus jutustelut tilanteesta ja elämäntavoista ym. Sitten keskustelu siirtyi liikuntaan. Hän jutteli meikäläiselle hyvinkin tuttua asiaa, kunnes yhden termin kohdalla terävöidyin. Hän puhuu hyödyttömästä liikunnasta. Siis mistä? Aina kaikkialla puhutaan hyötyliikunnasta ja sen positiivista vaikutuksista ja kuinka sitä voisi elämässään lisätä ym. Mutta hän puhuikin hyödyttömästä liikunnasta.

 

Hän kertoi, että verisuonien ja sydämen perustoimintakyvyn kannalta 20-30 min hyödytöntä liikuntaa päivittäin on hyvä ja riittävä määrä. Sellaista toimintaa, mikä ei varsinaisesti kohota kuntoa tai vaikuta lihaskuntoon muuta kuin toimintakykyä ylläpitävänä. Puhutaan ns. "hyötyliikunnasta", mutta ilman tavoitteita. Periaatteessa hyödytöntä toimintaa, mutta silti tärkeää. Hän tarkoitti tällaisella aktiivisuudella mitä tahansa mikä saa hieman pulssin nousemaan: kävelyä, touhuamista koiran kanssa, kotitöitä, seksiä.. Mitä tahansa toimintaa siis mikä laittaa veren kiertämään ja sydämen vähän pamppailemaan leposykettä kiivaammin sen puolisen tuntia päivässä. Ja kehotti tekemään tästä "hyödyttömästä liikunnasta" rutiinin ja sellaisen asian, ettei se tosiaan varsinaisesti muuta mitään. Se vain pitää yllä verenkiertoelinten hyvää perustoimintaa. Kaikki mitä sen päälle tekee on vain plussaa, kunhan ei tee liikaa.

Täällä pääsee onneksi myös yöllä uimaan :)

Periaatteessa täysin tuttua asiaa monelle. Koin termin ja ajatuksen kuitenkin sen verran virkistävänä tässä Fitness-buumin seassa, että halusin jakaa tämän myös teille. Niin, tarvitseeko kaikesta tekemisestä aina saada ns. hyötyä? Eikö päivittäin voisi tehdä myös jotain mikä ei ole aina niin tavoitteellista? Ihan vain jotain mitä on kiva tehdä joka päivä ja mikä laittaa veren kiertämään niin, että sydän ja verisuonet pysyvät iloisina :D

Kiitin lääkäriä kivasta näkökulmasta ja hän vain totesi, että "No, näin hän tämän asian on itselleen järkeillyt ja tämä termi kuvastaa hänestä asiaa parhaiten."

Nyt tämä tyttö menee hyödyttömästi polskimaan ja tekemään uimahyppyjä tuonne altaalle! Tsau!

Dulledoff

Annatko itsellesi luvan olla surullinen?

Joskus kaikilla on paha mieli. Joskus jokainen vain on surullinen ja allapäin. Se kuuluu elämään eikä siinä ole mitään sen kummempaa - tai ei ehkä pitäisi olla. Joskus se on kuitenkin vaikeaa. Joskus on vaikeaa hyväksyä se ja antaa itselleen lupa olla surullinen ja allapäin ilman, että yrittää väkisin piristää itseään jollain konstilla.

Itselläni on tänään sellainen päivä. Tänään olen alakuloinen ja surullinen. Välillä tällaisia päiviä vain on. Onneksi nykyään aika harvoin. Todennäköisesti huomenna tai ylihuomenna taas naurattaa ja laulattaa. Nyt ei, ja se on ok. Aina se ei ole ollut ok ja jotenkin tällaisen surullisen olon iskiessä tulee mieleen, että mikä surullisena olemisessa on niin "pahaa"? Miksi moni pelkää sitä niin paljon ja yrittää väkisin olla iloinen? Miksi aina pitäisi vain hymyillä? Joskus ihan jokaisella on sellaisia päiviä tai vähintään hetkiä, että ei vain hymyilytä, eikä silloin ole pakko pakottaa itseään hymyilemään. Joskus tekee ihan suunnattoman hyvää itkeä kunnolla. Itkeä niin, ettei pidättele kyyneleitä kurkussaan vaan antaa tulla. Se jotenkin puhdistaa ja helpottaa. Tulee kevyempi olo. Löysin aiheesta melkein kymmenen vuotta vanhan jutun. Tiede -lehdessä itkemistä käsittelevään artikkeliin "Kun tunteet kuohuvat, itku rauhoittaa" pääset tästä.

Joskus tein itse sitä, että piristin itseäni väkisin ollessani surullinen ja siinä samalla siirsin syrjään niitä asioita, joista olin surullinen. Se tuntui toimivalle silloin. Mutta ei ne surun tunteet ja kyyneleet mihinkään hävinneet, jäivät vain möykyksi rintaan. Ne oli sitten edessä myöhemmin. Ja monilla se möykky muuttuu niin isoksi ja raskaaksi, että kyyneleet loppuvat kokonaan tai ei saa enää lainkaan kiinni siitä mikä itkettää tai tuntuu pahalle. Nykyään osaan jo paremmin hyväksyä tämän tunteen ja kun sitä ei tule siirrettyä sivuun, pysyy itsensä kanssa ns. paremmin ajan tasalla. Vaikkakin, joskus on surullinen olo, vaikkei olisi suuremmmin aihettakaan. Sekin on ok. Joskus vain on surullinen mieli, ihan samoin kun joskus on iloinen mieli. Jotenkin se jo itsessään auttaa, että antaa itselleen luvan olla surullinen. Sillä on oma paikkansa tunneskaalassa ja ihmisyydessä. Sitä on vain ehkä vaikeampi sietää ja hyväksyä, koska se ei tunnu hyvälle. Mutta sillekin pitää antaa joskus tilaa.

Surullisuus on toki myös sellainen tunne, mikä helposti ruokkii itseään ja on tärkeää havahtua, jos ajatukset pyörivät samaa ympyrää ja ovat vain tummempia ja tummempia tai möykky aina vain suurempi ja suurempi niin, että se alkaa muistuttaa enemminkin vuorta kuin siirtolohkaretta. Silloin on tärkeää havahtua ja jutella ystävälle tai jollekin muulle luotettavalle ihmiselle. Mahdollisesti myös hankkia apua. Mutta sellainen perus surullisuus ja allapäin oleminen välillä kuuluu yksinkertaisesti siihen asiaan, että on ihminen. Se on tärkeää hyväksyä ja antaa itselleen lupa olla välillä allapäin. 

Monille on vaikeaa myös kohdata muiden surullisuutta (ehkä juuri siksi niin moni yrittää väkisin olla iloinen ja hymyillä). Kun huomaa, että ystävä tai läheinen on surullinen ja allapäin, ei välttämättä edes tarvitse sanoa mitään. Pieni kosketus olkapäälle tai halaus ilman sanojakin monesti riittää ja se jo kertoo toiselle paljon. 

Musiikilla on valtava vaikutus tunnetiloihin ja sitä voi käyttää tehokkaasti tunteiden käsittelyyn. Omaa surullisuuttaan voi ehkä helpommin käsitellä, jos kuuntelee sellaista musiikkia, mikä tukee omaa tunnetilaa. Tunnetta ei välttämättä kannata tosiaan väkisin saada pois, vaan antaa sen tulla. Joskus surullisuus voi kuitenkin tuntua sille, että sen alle musertuu. Silloin tarvitaan apukeinoja ja musiikki (kuunteleminen, soittaminen ja laulaminen) on nopea ja usein toimiva konsti fiilisten säätelyyn. Kun olin pieni ja tuli surullinen päivä, kuuntelin Röllikaseteilta biisin  'Räytymispäivä' ja sen jälkeen ihanan, kauniin kappaleen 'Satumaassa'. Sama kaava toimii edelleen. Lopulta jää kivempi fiilis! :D

Sallivaa alakuloa ja surullisuutta! 

Dulledoff

Tunteet = huonekaluja

Sivusin aikaisemman "Kaunis, väärinymmärretty herkkyys" postauksessa sitä, kuinka tunteet eivät ole sinä, mutta kertovat sinusta jotain. Törmäsin tähän jossain ja tämä on mielestäni hyvin kuvaava, niin haluan jakaa sen myös teille.

Olet kuin talo, täynnä huonekaluja.

Huonekalut eivät ole, eivätkä voi koskaan olla, yhtä kuin talo.

Huonekalut ovat talon sisältö.

Talo ainoastaan pitää sisällään huonekaluja ja on se paikka, 

jossa huonekalut voivat olla huonekaluja.

 Se, pidetäänkö huonekaluja hyvinä vai huonoina, 
ei kerro mitään talon arvosta. 

Sinä olet talo, mutta et huonekalut. 

Ajatuksesi ja tunteesi ovat huonekalut.

Samoin kuin huonekalut eivät ole talo,
 ajatuksesi ja tunteesi eivät ole sinä. 

Ne ovat kokemuksia, joita sinulla on, samoin kuin huonekalut.

Millaisilla huonekaluilla sinun talosi on sisustettu?

Kaunista päivää!

Dulledoff

Kaunis, väärinymmärretty herkkyys

Moni syömishäiriöön sairastunut on herkkä. Moni ylipäätään syömisen tai päihteiden kanssa kamppaileva on herkkä. Monille se, että maailma tuntuu niin voimakkaasti on yksi niistä tekijöistä kokonaisuuden sumassa mikä altistaa syömishäiriöön sairastumiselle. Sekä se, että tulee tunne siitä, ettei muut ymmärrä sitä tunteiden voimakkuutta ja skaalaa. Joillekin maailma yksinkertaisesti tuntuu voimakkaammin. Ne ovat samoja tunteita, mutta ne vain ovat ns. isompia. Siksi moni tarvitsee jotain johon keskittyä, purkaa tai turruttaa itseään. Se ei ole ainoa syy, mutta yksi niistä. Sanat voi olla teräviä, vähätteleviä, loukkaavia. Aivan kuin joku olisi viallinen siksi, että kokee eri tavalla tai ei välttämättä edes eroavasti, vain voimakkaammin... 

 

 

"Ei susta voi tuntua tolle!"

 

"Ajattele vähemmän, elä enemmän!"

"Ei voi koskea noin paljon!"

"Eihän toi nyt niin iso asia ole"

"Älä nyt liiottele!"

Tuttuja kommentteja? Itse olen ehkä normaalia herkempi yksilö. Koen usein tunteet tosi voimakkaasti sekä myös lähellä olevien ihmisten fiiliksiä. Ympäristöllä ja ympärillä olevilla ihmisillä on iso merkitys hyvinvointiini. Olen kuullut näitä kommentteja elämäni aikana lukuisia kertoja ja ne ovat aina yhtä lyttääviä ja loukkaavia. Kuulen niitä välillä edelleen, mutta osaan nykyään jo paremmin suhtautua niihin. En liian henkilökohtaisesti (aina, riippuen ihmisestä ja tilanteesta), vaan enemmän tuumaten, et "okei, tämä ihminen kokee ja tuntee asian eritavalla kuin minä ja se on ok. Se on hänen totuutensa ja tämä minun." Usein jään vain miettimään, että miksi hänellä on "oikeus" kyseenalaistaa ja vähätellä minun tunnettani tai kokemustani? Aivan kuin hänen kokemuksensa olisi koko totuus tässä maailmassa... aika itsekästä olettaa niin.

Tunteet eivät ole aina ns. koko totuus asiassa kuin asiassa. Olemme ihmisinä niin monimutkaisia olentoja, että voi olla jopa huono asia luottaa vain ja ainoastaan tunteisiin tilanteessa kuin tilanteessa. Sanotaan näin, että et ole sama asia kuin tunteesi, mutta ne usein kertovat sinusta ja tilanteesta paljon :)

Olen tässä elämän tiimellyksessä huomannut itse sekä hieman aiheesta lukenutkin, kuinka meitä ihmisiä on aika valtavan laajalla skaalalla varustettuna eri määrä herkkyyttä. Lisäksi vielä erilaisille asioille. Ja asialle on looginen selitys: laumaeläinten hyvinvoinnin turvaaminen. Vastaavaa skaalaa on todettu myös eläimillä. On oleellista, että laumassa on yksilöitä, jotka ovat ns. kovia. Valmiita taistelemaan ja heitä ei asiat niin hetkauta. Sitten on tärkeää kokonaistilanteen ja yhteisön kannalta, että toisten tunteita pääasiassa ymmärtäviä ja empaattisia ns. perusherkkiä yksilöitä on paljon. Tällöin on pidetty hyvin huolta myös toisten jälkeläisistä ja pysytty sovussa. Joukossa on tärkeää olla myös erityisenherkkiä yksilöitä, jotka havaitsevat tarkemmin ja pienempiä asioita kuin perusherkät. Heitä on arvioitu olevat sekä ihmisissä että eläimissä noin 20%, sekä miehiä että naisia. Eikä miehet ole enempää homoseksuaalisia kuin muutenkaan väestössä. Erityisherkät ehkä kuulevat tai näkevät eri tavoin, tuntevat toisten lajiyksilöidensä tunteita, aistivat nopeasti yleistä ilmapiiriä ym. Heidän tehtävänsä on vaistota ja huomioida oleellisia ja tärkeitä asioita, joita muut eivät välttämättä huomaa. Erityisherkkyys tarkoittaa hermoston sensorista eli aistimuksiin liittyvää poikkeuksellista aktiivisuutta (sensory processing sensitivity). Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä. On esitetty, että iso osa lasten käytöshäiriöistä, tunne-elämän epätasapainosta ja ylivilkkaudesta johtuu siitä, että herkkyyttä ei ole huomattu. Lauma täydentää toisiaan. Luonnon kaunista suunnitelmallisuutta ja harmoniaa. Mutta valitettavan väärinymmärrettyä.

Miksi nykyään sitten niin moni herkkä kovettaa itsensä? Miksi niin moni rakentaa muurit ympärilleen ja päättää sivuuttaa oman herkkyytensä? Aivan kuin heissä olisi valmistusvirhe ja jotain vialla ja pahasti! Pitää olla erilainen, jotain muuta. Sellainen kuin kaikki muut, jotta selviää. Monille se on varmasti ollutkin selviytymiskeino, mutta se on surullista. Todella surullista.

Moni alkaa muurariksi, koska muut eivät ymmärrä. On helpompaa olla perusherkkä. Sitä suurin osa ymmärtää, koska suurin osa on perusherkkiä, jossain kohti siellä "normaalin skaalalla". Laittamalla itsensä väkisin toiseen muottiin välttyy siltä, että arvostellaan, kyseenalaistetaan ja jopa vähätellään. On helpompaa. Niin, hetken aikaa...

Mutta mitä tapahtuu Peipolle, joka haluaa olla vesilintu? Se yrittää aikansa sukeltaa. Se heittäytyy veteen ja pääsee veden alle, mutta siltä loppuu happi eikä se oikein liiku luontevasti, kun sen sulat eivät tykkää vedestä. Se ei saa kalaa, mutta silti Peippo haluaa olla vesilintu. Kaikki sen ympärillä on vesilintuja eikä muut ymmärrä, että hyönteisiäkin voi syödä ja olla siten hyvinvoiva. Muiden mielestä myös Peippo tarvitsee kalaa ollakseen lintu. Peippo yrittää uudelleen ja uudelleen... aina vain, kunnes sen kaunis sulkapeite on pilalla eikä se pysty enää lentämään. Se ei ole enää Peippo. Se on vain lintu, outo lintu vesilintujen seassa eikä sillä ole hyvä olla.

Tosi monen on vaikea olla ns. normaalia herkempi, jos ympäristö ei ymmärrä tätä seikkaa, että oikeasti se herkkyyden skaala on valtava! Muurari tulee silloin kylään ihan tilaamattakin. Monen herkän itsetunto on romutettu jo lapsena, koska ympärillä ei ole ymmärretty herkkyyttä. Sitä, että esimerkiksi myös poika voi olla erityisen herkkä ja kokea maailman voimakkaasti. Monen voi olla vaikea vastaanottaa toisen herkkyyttä. Kuinka toimia tai mitä sanoa, kun toinen itkeekin? Tai kun ei vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Se ettei ymmärrä, ei ole kenenkään vika tai huono asia. Mutta  mielestäni se, ettei edes yritä tai halua ymmärtää, voi olla tuhoavaa.

Yhteiskuntamme ja valtaosa siinä elävistä ihmisistä kokee, että pitää olla kova, jotta on vahva ja jotta pärjää. Tunteet pitää piilossa, niellä kyyneleet (nousevatpa ne pintaan ilosta tai surusta) ja hymyillä vain, ettei kukaan vain näe tai huomaa, että asiat liikuttavat. Että jokin pieni asia voi tuntua siinä hetkessä maailman ihanimmalle tai jonkun sanat tai eleet vihlaisevat kuin joku iskisi puukon kylkiluiden väliin... On hyväksyttävämpää olla kova. Mutta meneekö se mielestäsi ihan oikeasti niin?

Näennäisesti helpompaa, mutta mitä tapahtuu, kun muurit vain levenevät, kerros toisen päälle ja tunteita siirretään syrjään, leikitään jotain muuta mitä ollaan? Ihmiselle tulee yksinkertaisesti paha olla. Alkaa happi loppumaan. Se kuinka kukakin sitten ns. oireilee riippuu todella monesta tekijästä. Joku masentuu, toinen alkaa juomaan, yksi täyttää elämänsä työllä ja tekemisellä, joku sairastuu syömishäiriöön ja joku tarttuu mihin tahansa päihteeseen mitä vain on saatavilla.

Elämä on välillä kovaa ja voi tuntua sille, että olisi niin paljon helpompaa olla kova tai kovempi. Itse olen monesti suorastaan kironnut sitä, kun kaikki on aina niin voimakasta. Ja se on raskasta, välillä ihan fyysisestikin. Monesti on tuntunut sille, että voisin hyvin antaa puolet tunteistani pois ja olisin silti ihan perus ihminen. Mutta on elämä myös todella kaunista. Sitä kauneutta on kaikkialla, myös todella pienissä asioissa. Ja ihanaa herkkyydessä on se, että ainakin tietää elävänsä. Asiat tuntuu jollekin ja niillä on väliä! Koska asiat ovat voimakkaita, ne helposti myös uuvuttavat. Herkkien on erityisen tärkeää huolehtia jaksamisesta. Oleellista on suhtautuminen. Sen opettelu on välillä vaikeaa ja vaatii aikaa, mutta ehdottomasti sen arvoista!

Jotenkin sitä vain toivoo, että ihmiset hyväksyisivät ja arvostaisivat toisiaan täysin sellaisina kuin he ovat. Ei ihmisten tarvitse ymmärtää kaikkia ja kaikkea, mutta kunhan ei vähäteltäisi. Mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta siihen. Jos näin joku tekee, voi kyse olla yksinkertaisesti siitä, ettei toinen ymmärrä tai asia koskee häneenkin, mutta muuri ympärillä saa aikaan erikoisuuksia.

Kun seuraavan kerran joku kommentoi tuntemuksiasi ja kokemuksiasi (olivatpa ne skaalan kummasta päästä hyvänsä), muista, että sinun tunteesi ja kokemuksesi ovat sinun ja hänellä omat. Kukaan ei voi ikinä tietää täysin miltä toisesta tuntuu! Ellei sitten satu elämään jotain rinnakkaiselämää samaan aikaan sen toisen ihon alla. Harvemmin... Me olemme niin uniikkeja kokonaisuuksia, että on valtavan loukkaavaa yksilöä sekä luonnon monimuotoisuutta kohtaan väittää jotain muuta. Sillä valtavalla herkkyysskaalalla on varmasti merkityksensä. Se on voimavara ja valtavan hieno asia, kun asiat menevät ns. oikein. Kun tuetaan, arvostetaan, kuunnellaan ja otetaan huomioon erilaisuutta. 

 

Mutta kuinka saada muureihinsa kaivautuneet sukellusta yrittävät Peipot ymmärtämään, ettei niistä ikinä tule vesilintuja? Niiden ei tarvitse olla vesilintuja. Ne eivät voi tehdä sitä mitä niiden kuuluu tehdä (tai ainakaan kaikessa siinä loistossaan mihin pystyisivät), jos ne vain yrittävät olla vesilintuja. Ne voi olla vesilintujen kavereita, muttei niiden itse tarvitse sukeltaa kaloja vedestä. Se ei ole Peipon tehtävä. Peipon kuuluu lentää auringossa ja syödä hyönteisiä, ei sukeltaa vedestä kaloja!

Ole rohkeasti sitä mitä olet! Jos et vielä kaikille, niin ainakin itsellesi. Sillä on jokin merkitys. Potki muurisi tiili tiililtä alas ja ole taas Peippo, älä pelkkä lintu.

Dulledoff

________________

Erityisherkkyys on vielä aika tuntematon käsite. Asiasta löytyy kuitenkin jonkin verran tutkimusta ja tietoa. Tutkija Elaine Aron on laatinut testin, jolla voi kartoittaa herkkyyttään. Suomenkieliseen testiin pääset tästä (jutun lopussa). Alla muutamia linkkejä aiheen äärelle.

Asiaan perehtynyt psykologi Heli Heiskanen: http://heliheiskanen.fi/

http://erityisherkat.wix.com/erityisherkat#!erityisherkkyys/cjme

http://www.hsperson.com/

http://tuntosarvekas.weebly.com/erityisherkkyys.html

Heippa Loma! Moro Arki!

Hyvää huomenta! Kohta se alkaa. Lomalle sanon heippa ja arjelle moro! Sinne se nyt meni. Neljä kokonaista viikkoa totaalista aikatauluttomuutta ja vapautta! Kohta pitäisi aukaista työsähköposti. Tulin kuitenkin tänne. Tuntui helpommalle. Meinaa hieman ahdistaa, mutta se on ymmärtääkseni aika normaalia tässä tilanteessa. 

Lomavarpaat

Kun ei ole ennen ollut näin pitkällä lomalla, ei oikein tiedä sitäkään, että kuinka tehdään hyvä lomalta paluu... eilen  meillä oli ihana touhun täyteinen päivä enkä oikein ennättänyt orientoutumaan alkavaan arkeen. No, sitten nukkumaan mennessä se iski! Ajatukset laukkasi ja laukkasi. Oli liian kuuma, liian kylmä... kaikki jotenkin hankalasti. Olisi ollut ehkä viisasta jotenkin muistaa valmistautua tähän. Kaikki yöt lomalla nukuin ihan todella ihanasti! Siis en ollut yhtään "univammainen" :D Pitänee siis keskittyä stressin hallintaan vielä paremmin. 

Päivittäiset päikkärit kaislakaton alla jatkuvat kyllä, vaikka loma loppuikin.

Pieni hetki vielä takaisin lomatunnelmiin... kesäloman 2014 reseptini onnistui hyvin :D kaikkia kohtia en toteuttanut, mutta pitäähän sitä jotain kivaa jättää arkeenkin. Onnistuin kyllästymään ja pitkästymään! Jee! Lomalla hankalin kohta oli jotenkin siinä kahden viikon kohdalla. Se on ehkä mun aivoille ollut aikaisemmin se aika  mitä maksimissaan on ollut töistä poissa putkeen. Siinä kohtaa alkoi työjutut pyörimään tosi paljon mielessä. Työjuttujen pyörimisestä aiheutui innostuksen puuskia, mutta pysyin lujana! En alkanut työstämään niitä tai alkanut lukemaan aiheeseen liittyvää materiaalia vaan otin uuden kirjan käteen. Hyvä minä! Joskus aikaisemmin olisi käynyt toisin.

Niin, mites siihen arkeen sitten palataan? Pieni nettihaku tässä aamukahvin lomassa puhuu kriisistä sekä mielelle että kropalle, joissain puhutaan siitä, ettei kannata lopettaa kesäasioiden tekemistä siihen, kun loma loppuu.. Mun suomennos itselleni: Suhtaudu itseesi, lomalla pehmenneisiin avoihisi, työhön ja arjen rytmin löytymiseen lempeästi sekä leiki työpäivän jälkeen vapaa-ajallasi, että olet edelleen lomalla. Se fiiilis on nyt niin tuoreessa muistissa, että uskon siihen fiilikseen pääsemisen palauttavan jopa nurin kurin olevan arjen keskellä. Kokeilen ainakin :D En siis suostu sanomaan lomalle vielä ihan lopullisesti heippoja! Pidän sinusta vielä hieman kiinni, kunnes arki alkaa olemaan taas kivaa ja mukavaa.

Ehkä vielä toinen kupillinen kahvia, vähän päivän lehtiä ja musiikkia.. Sitten sähköpostiin, rauhassa. Tänään otan kyllä aivan varmasti myös päiväunet. Lempeästi ja rauhassa. 

Monia ahdistaa arkeen paluussa myös paino, lomaherkut ym. Alma Sipilä kirjoitti blogissaan otsikolla "Painottoman lomaltapaluun puolesta" jokin aika sitten niin ihanasti, että linkkaan teidät sinne tästä.

Lempeää arkea/arjen aloitusta niille, joilla se rullaa tai alkaa vähän nurin ja te muut, nauttikaa vielä vapaudestanne ja lomavarpaistanne!

Dulledoff