Dulledoffin matkustelu juttuja... Terkkuja Pariisista!

... tai ainakin lentokentältä :) Eiffel torneja bongattu vähintään miljoona kaupoissa, mutta sitä alkuperäistä ei pääse tämä tyttö nyt katselemaan. Mä törötän täällä kentällä ja postaan jos lentokentän 15 min/matkustaja-netti on yhteistyökykyinen.

Blogissa on ollut hiljaista viimeiset pari viikkoa. Olen ollut kovasti menossa koko ajan, matkustanut sinne ja tänne, istunut hirveitä  tuntimääriä kentillä, lentokoneissa ja junissa.  Nettiin pääseminen on ollut aika arpapeliä ja olen aika pihalla maailman menosta. Mikä tuntuu itseasiassa ihan kivalle, yllättävän kivalle. Olen ollut  muutenkin vähän pimennossa: unohdin puhelimen laturin kotiin! Joten olen sitä sitten ladannut aina kun mahdollista. Akku on ärsyttävän huono ja se on ollut nyt kiinni varmaan jo kaksi päivää.  Vanhassa nokialaisessa sentään vielä virta pihisee, et olen voinut kommunikoida välillä edes jotain tärkeille ihmisille Suomi liittymällä. Kuvat ovat siis nyt tältä reissulta hyvinkin vähissä, koska en jaksanut ottaa järkkäriä kannettavakseni. Nyt harmittaa.

Tämän päivän matkustus sessio kestää yhteensä hurjat 22h.... Sessio onneksi yli puolen välin ja tässä kohtaa riittää, että vai olen täällä. Kolmen päivän päästä pitäisikin sitten lähteä jo New Yorkiin.  Luulisi, että näillä tuntimäärillä olisin menossa jonnekin kauemmaksikin. Ja miksi näin hurjia matkustusaikoja, kun suora lento kestää sen viisi tuntia? Niin, no suoria lentoja ei tähän aikaan vuodesta on aika kehnosti Malagaan niin, että ne passais myös nuoren tutkijan alun kukkarolle, kun reissuun lähtö tuleekin suht yllättäen. Joten, sit sitä palloillaan välillä millon missäki. Tällä hetkellä istun siis Pariisissa matkalla kotiin Espanjaan. Mulla on kahdeksan tunnin odotus täällä!!! Melkein sellainen aika, että voisi lähteä käymään jossain, mutta näin univelkaisena ja reissussa rähjääntyneenä tuntuu, et ei vaan kykene.  Laskin sen varaan, että pääsen loungeen lepäämään, syömään ja netin ääreen tekemään töitä, mutta juuri tässä kyseisessä terminaalissa ei olekaan Diners Clubin loungea. Joten, mä istun nyt täällä käytävällä ja syön ehkä reissun kymmenennettä täytettyä patonkia ja alkaa väsymyksestä olla jopa hieman humalainen olo. Väsymys on aika kauheaa, mut toisaalta alkaa olla melkein sellanen kikattelu olo. Onneksi on kuitenkin ruokaa, olen lähellä oikeaa porttia, mulla on läppärillä musiikkia, leffoja, sarjoja, kirja ja villasukat :) nou hätä! Täällä on tosi ihania kauppoja ja ihan super ihanan näköisiä ylellisyys herkkuja (näyttäisin teille, jos olisi se kamera...)

Mulle iskee tällaisissa tilanteissa yleensä aina aivoporvarikohtaus. Reissu lopuillaan, on väsynyt ja tappaa aikaa kiertelemällä kaupoissa ja sit osteleekin kaikenlaista. Onneksi ainakin toistaiseksi ostokset ovat olleet vielä ihan suht järkeviä ;) Mut nyt tällä kertaa oon ehkä asteen verran liian väsy, kun jotenkin ajatus näiden tavaroiden kantelusta tässä matkustamisen kahdennentoista tunnin kohdalla ei houkuttele. Joten rahat ovat turvassa tällä kertaa, vaikka vaihtoaika onkin aikamoinen mahdollisuus shoppailuun. Jotain aika mainiota siis myös väsymyksessä ja painavassa kassissa!

Matkustan nykyään tosi paljon yksin. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tällä hetkellä se säästää mun rahoja, koska ei ole kaveria vartioimaan mun tavaroita... :D mutta, kun on tosi väsynyt ja kaikki kikatuttaa, olisi kiva kikattaa jonkun kanssa tai kun haluaisi vaan jo kotiin, niin voisin antaa mitä vain, et saisin esimerkiksi nyt oman kullan tuohon viereen. Voisi hetkeksi rauhassa nukahtaa kentälläkin toisen syliin tai kainaloon...  oih, kuulostaa melkein liian hyvälle ollakseen totta. Toisaalta, voi olla että tulisi maristua ja valitettua väsymystään ja tylsyyttä toiselle. Ehkä kiukuteltua. Kun ei ole kenelle kiukutella, sitä tyytyy kohtaloonsa ja koettaa vain pysyä järissään väsymyksestä huolimatta ja saada ajan kulumaan uppoutumalla kirjoihin ja leffoihin (sitä aina vaan jossain vaiheessa sitten havahtuu, että "ai niin olen julkisella paikalla ja et täällä on muitakin" kun huomaamattasi pieraiset tai itket herkkää kohtaa). Joskus tulee kyllä myös juteltua kivoille ihmisille ja huomaakin saavansa matkaseuraa ihmisistä, joihin ei olisi ehkä muuten tutustunutkaan :) ne on aina kivoja hetkiä.

Aika hauska muuten miten me ihmiset ollaan niin laumaeläimiä ja perusvaistot vie meitä. Kun nukuin jokin aika sitten yön Madridin lentokentällä, menin jotenkin vaistomaisesti nukkumaan penkille, jonka lähellä oli toinenkin tyttö. Kun heräsin jossain vaiheessa yötä, meitä oli siinä samassa "penkkiryhmässä" varmaan kuusi tyttöä ja kaikki muut lähistöllä olevat penkkiryhmät olivat ihan tyhjiä. En muistaakseni puhunut kenellekään heistä. Muutaman kanssa aamulla vaihdettiin nyökkäys ja hymy tyyliin "kiitos uniseurasta ja turvallisuuden tunteesta".  Hauska kokemus.

Yksin matkustaessa on kiva katsella ihmisiä. Oletteko huomanneet, että ihmisiä on jotenkin sellaisia "alatyyppejä" ihonväristä ja rodusta riippumatta? Jotenkin voi nähdä, et tietyt ihmiset on niinku saman tyylisiä tai jotain samaa tyyppiä. Ne muistuttaa jollain tapaa jotain ihmistä, jonka ehkä jo tunnet vaikka ulkonäkö on ihan toisenlainen. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta itse en ole tullut jotenkin niin ajatelleeksi ennen tätä runsaampaa matkustelua, että kuinka samanlaisia ihan oikeasti ihmiset onkaan ja kuinka niitä samoja "alatyyppejä" vaan on kielestä ja kotimaasta riippumatta. Jännää. Mutta mihin "alatyyppiin" kuulun itse? Siihen en osaa vastata. Ylipäätään on ihan hirmuisen vaikea miettiä, että miten muut ihmiset näkee itsen, vaikka muista pystyt luomaan välittömästi mielikuvan.

Tässä paljon reissatessa tullut pohdittua, että miksi matkustaminen oikein väsyttää niin paljon. Lentokoneet ja junathan sen työn tekee.. Ennen ehkä matkustamisessa väsytti eniten se, että sitä jännitti ja pakkaaminen oli aina vähän säätämistä. Nyt niihin on tullut rutiinia ja kun tietää mitä kentällä tapahtuu ja mitä pitää tehdä ym. niin niitä ei enää jännitä. Edellisenä yönä saa hyvin nukuttua eikä stressaa jotenkin ylimääräistä. No, katsotaan kun lähden tiistaina sinne New Yorkiin. Voi olla et syön nämä sanani omasta rentoudestani nukkua edellinen yö rauhassa (se suullinen esitys jännittää ihan hirmuisesti nimittäin...). Riippuu varmasti ihmistyypistä, että kuinka väsyttävää matkustaminen on. Kuinka helposti stressaa asioista, kuinka hyvin on varustautunut ja kuinka hyvin pystyy rentoutumaan matkustaessa. Jos on jotenkin vähän jännityneenä ja valmiustilassa koko ajan, niin väsyy väkisinkin enemmän kuin ihminen, joka esimerkiksi nukkuu koneessa tai junassa huoletta. Lisäksi aistiärsykkeiden runsaus väsyttää. Ainakin mua. Tässäkin istuessa ja kirjoittaessa mun ohi kävelee minuutissa lukuisia kymmeniä ihmisiä. Niin vaikka olisin kuinka ajatuksissani, kuuntelen musiikkia ja keskityn kirjoittamiseen, niin aivoni rekisteröivät ympäristön ärsykkeitä koko ajan. Jos olisin kotona, samassa asennossa, tekemässä samaa ja yhtä vähällä unella, olisi lopputulos se, etten olisi päivän päätteeksi niin väsynyt. Ja on hurjaa huomata kuinka rentouttavalta tuntuu sulkea silmät edes viideksi minuutiksi!

Onko matkustamisessa edelleen glomouria? Minulle ainakin kyllä ja ei. Minusta matkustaminen on ihanaa! Haluan matkustaa, nähdä ja kokea paljon. Mutta näinä hetkinä, kun lennon lähtöön on aikaa vielä kuusi tuntia, on vasta iltapäivä ja itsellä on sellainen olo, kuin olisit tulossa aamuyöllä baarista kotiin juhlittuasi ja tanssittuasi pöydillä  koko illan,  glamourin tuntua ei meinaa löytää. Mutta onneksi tästäkin voi yrittää tehdä hauskaa ja koettaa nauttia fiiliksistä. Asenne on kuitenkin se joka tässäkin ratkaisee. Mut sitä  mä en ymmärrä, et miten noi naiset, jotka matkustaa korkkareissa oikein jaksaa ja kykenee siihen?

Illaksi kotiin ja omaan sänkyyn! Sillä ajatuksella kyllä jaksaa täällä vähän sekopäisenä pyöriäkin ;)

Kivaa viikonloppua kaikille reissaajille ja niille onnellisille, jotka ei näytä iltapäivällä humalaiselle ihan vain väsymyksen vuoksi!

Lihaspornoa somessa

Siltä ei voi enää välttyä! Sitä tulvii joka puolelta ja melkein jokainen kontakti somessa joko itse postaa lihaspornoa tai vähintäänkin peukuttaa sitä. Selfiet peilin edessä lihaksia esitellen ovat todella yleisiä näinä päivinä. Anna Abreun treenauskuvat ja punnerrusvideot leviävät netissä kuin metsäpalot leviäisivät Espanjassa (Annan kohdalla ehkä Portugalissa) ja ylittävät jopa uutiskynnyksen (Eikä siis mitään negatiivista Annaa kohtaan, musta hänellä on hyvä meininki tekemisissään). Uutisointi ja hypetys ihmetyttää!  Hienoa ja hyvää on toki se, että ihmiset ovat innostuneet taas liikkumaan. Se on oikeasti hyvä asia ja sitä saa peukuttaa. Mutta, itselläni väkisinkin nousee jotkut niskavillat pystyyn nähdessäni lihaksikkuutta ja tavoitteellista treenamista ihannoivia kuvia peilien edessä over and over and over again... Tämän hetken juttu on selkeästikin salilla käyminen ja lihasten kasvattaminen, sukupuolesta riippumatta. Kuulostaa tervehenkiselle ja hyvälle. "Näinhän meitä ihmisiä neuvotaan elämään!". Mutta onko se oikeasti sitä miltä se näyttää? Herää kysymys, että onko tämä enää normaalia, hyvää ja tervettä toisten tsemppaamista vai jo vähän vinksahtanutta suhtautumista kehoon ja sen muokkaamiseen?

Jo muinaiset kreikkalaiset....

Todellakin! Jo muinaiset kreikkalaiset ihannoivat lihaksikkuutta, joka yhdistettiin voimaan, seksikkyyteen, valtaan... mitä näitä nyt on. Aivan vastaavat systeemit jyllää ihmisillä edelleen! Tässä ei ole sinänsä siis mitään uutta ja ihmeellistä. Uutta ja huolestuttavaa on  se, että kuinka tämä lihaksikkuuden ihannointi vääristää kuvaa terveellisestä kehosta. Esimerkiksi normaalista hyvinvoivasta naisen kehosta, jossa kuuluu olla rasvaa! Jossa kuuluu olla myös muotoja ihan fysiologisista syistä. Six pack ja teräksen kovat hauislihakset eivät ole niitä naiskehon luonnollisimpia ilmentymiä. Ehkä juuri siksi niitä halutaan tavoitella. Ehkä juuri siksi, koska se kertoo itsekurista, tavoitteellisuudesta, ahkeruudesta ja myös sosiaalisesta asemasta. Niillä halutaan välittää viestiä, että "Olen menestynyt, hyvinvoiva ja pidän huolen itsestäni". Nämä ovat asioita, joita haluttiin vielä muutamia vuosia sitten välittää olemalla laiha. Nyt enää sekään ei riitä. Pitää olla myös lihasta, ettei ole "Laihaläski".

Strong Is the New Skinny

Tuttu lausahdus? Joo, tältä on ollut vaikea välttyä myös. Pengoin vähän, mutta suoraan aiheesta en onnistunut löytämään artikkeleita. Mutta, onnistuin löytämään Dalhousien yliopistosta valmistuneen Amy Grahamin gradun Is Strong the New Skinny? Exploring Athletic Ideal Internalization Among Women (löytyy täältä). 

Gradun yhteenvedossa todetaan, että median välittämän atleettisen naisihanteen sisäistämisen on todettu aiheuttavan kehotyytymättömyyttä ja häiriintynyttä syömistä naisilla.  Yhteenvedossa nostetaan esiin mielenkiintoinen ja erittäin oleellinen pointti, että olisi tärkeää tutkia ja määrittää, että miten ja kuka on määrittänyt fitness lehdissä esiintyvät atleettiset ihannekehot. Pohdinnassa heitetään hienovaraisesti ilmoille kysymys, että onko siellä ollut lainkaan naisia vaikuttamassa asiaan?  Ja todetaan, että naisten kehotyytymättömyyttä pahentavia sosiokultturaalisia paineita on  haastettava sekä selvitettävä kuinka hyvin ihannekehoa käsittelevät julkaisut oikeasti edesauttavat positiivista terveyskäyttäytymistä vai pahennetaanko niillä entisestään jo iänikuista ongelmaa: tyytymättömyyttä kehoon ja sen negatiivisia seurauksia.

Fitness on lajina minulle vieras enkä voi missään nimessä väittää ymmärtäväni täysin sitä maailmaa ja mitä kaikkea hyvää  ja huonoa siihen liittyy. Enkä sitä yritä tehdäkään. Ymmärrän kuitenkin sen, että yhä nuoremmat ovat tämän villityksen myötä hakeutuneet lajin pariin ja lajin parissa häiriintyneen syömisen ja syömishäiriöiden yleisyys on huolestuttavan yleistä. Näin olen ymmärtänyt.

Netistä löytyy valtavasti treenaamiseen liittyviä tsemppauslauseita ja oma personal trainer on varmasti tavallisempaa kuin koskaan ennen.  Ystävänpäivän aikoihin pyöri alla oleva kuva paljon esimerkiksi facebookissa:

Siis ihan oikeesti! Kuvan on ehkä tarkoitus olla hauska ja tsemppaava, mutta onko se sitä todella? Salil eka, salil vika! Niin, ei kai siinä kauheasti muita kavereita oikein ennätä näkemäänkään. Paitsi sitä treenikaveria, joka ottaa peilin kautta treenikuvia treenikaverin hauiksista. Kyllä, huomaan olevani jotenkin närkästynyt tästä kuvasta ja se ehkä paistaa läpi!

Itse olen vain huomannut pohtivani näitä postauksia ja kuvia katsellessani, että onko niissä mukana ihan oikeasti ja aidosti liikunnan ilo? Osalla varmasti on, osalla ehkä ei.  Liikuntaan jää koukkuun. Sopivassa määrin liikuntaan "koukkuun" jääminen on positiivista ja tekee ihan hyvääkin. Liikunta on ihanaa ja on ihan palkitsevaa huomata kehitystä. Mutta näiden lihasporno kuvien yhteydessä sitä "koukkuun jäämistä" hehkutetaan usein niin voimakkaasti, että  väkisinkin tulee miettineeksi, että "Niin, onkohan syntynyt oikeasti riippuvuus, jolla kompensoidaan jotain muuta ongelmaa elämästä"  tai "Onko liikunnasta ja kehon muokkaamisesta tullut keino saada luotua turvallisuuden illuusio?" ajatuksella: "Vaikka maailmassa kaikki olisi ihan sekaisin, voin siitä huolimatta vaikuttaa kehoni koostumukseen ja muotoon siten, että  treenaan ja syön tietyllä tavalla". Se oikeasti luo tunteen turvallisuudesta, mutta se ei ole sitä aitoa ja oikeaa turvallisuuden tunnetta mitä ihminen silloin kaipaa ja haluaa kokea.

En tiedä. Tässä somessa pyörivässä lihaspornossa on varmasti paljon hyvää (se varmasti oikeasti tsemppaa kuvien jakajia ja niitä peukuttavia), mutta on siinä myös jotain tosi hälyttävää ja surullista. Kun seuraavan kerran postaat itse tai katselet treenauskuvia tai treenauksen tuloksia, mieti hetki, että onko kyseessä oikeasti positiivinen asia, jota on hyvä peukuttaa vai onko kyseessä sittenkin lihaspornoa, jonka avulla ihmiset haluavat positiivista huomiota keholleen, turvallisuuden illuusiolleen tai sille, että "katsokaa kuinka hyvä, aikaansaava, menestynyt ja hyvinvoiva olen". Minun tekee mieli kysyä, että miksi ihmisellä, joka on aidosti menestynyt, hyvinvoiva ja sinut itsensä kanssa, olisi tarve jakaa koko maailmalle hikisenä salilla otettu kuva hauislihaksestaan? Ehkä mä en vaan tajuu. Mut, onneks tässä maailmassa ihan kaikkee ei aina tartteekaan ;) Kivaa viikonloppua kaikille!

Kun mietit onko oma tai läheisen syöminen, suhtautuminen ruokaan, kehoon, liikuntaan tai painoon normaalia?

Kun itse teini-ikäisenä 'venkoilin' laihduttamisen, syömisen, oksentamisen ja liikunnan kanssa, oli pahin pelkoni ja suurin toiveeni, että joku olisi huomannut. En halunnut salaisuuteni paljastuvan, mutta silti kaipasin kovasti, että joku olisi huomannut. Joku olisi nähnyt ja auttanut. En uskaltanut hakea itse apua, koska aidosti en uskonut, että kukaan olisi ottanut minua tosissaan. "Jos on syömishäiriö, niin silloinhan kuuluu joutua tyyliin letkuihin tms. jotta voi sanoa et on sairas..." Näin ajattelin silloin ja aivan turhaan.

Liian moni vähättelee oireitaan ja vinksahtanutta suhtautumistaan painoon, syömiseen, kehoon, laihduttamiseen, lihaksikkuuteen ja liikuntaan liittyvissä asioissa. Koettaa vain sinnitellä ja pärjätä, jotenkin. Välillä paremmalla ja välillä huonommalla  menestyksellä. Todella moni kokee, ettei voi hakea apua, koska "Kuka minut muka ottaisi tosissaan?", "En ole riittävän laiha, jotta minua uskottaisiin" , "Eihän tämän ikäiset enää sairasta syömishäiriöitä", "Ei kai nämä minun juttuni nyt niin vakavaa ole", "Olisipa noloa, jos joku saisi tietää",  "Apua, jos joku ottaisi tämän minulta pois! Mitä minä sitten olisin? Olisinko enää olemassa", "Kuinka muka minä voisin hakea apua, kun en ole langanlaiha tai kun en oksenna", "Eihän tämä minun juttuni mitään ole, eikös kaikki mieti näitä asioita yhtä paljon?".

Yksi oleellinen kriteeri sille, että onko suhde syömiseen, painoon ja liikuntaan normaalia on se, että kuinka paljon niihin liittyvät asiat vaikuttavat normaaliin elämään. Vaikuttaako tarpeesi syödä tiettyä ruokaa, tietyllä tavalla, tiettyyn aikaan sosiaalista elämääsi rajoittavasti? Onko syömisesi kaoottista ja hallitsematonta? Järkkyykö maailmasi, jos suunnitelmasi syömisen tai liikunnan suhteen muuttuvatkin yllättäen? 

Kun syöminen häiriintyy, voi oirehdinta näkyä muun muassa näin:

Ja ajatukset alkaa kietoutumaan tähän suuntaan:

Haluan kertoa sinulle: Suurin osa syömishäiriötä sairastavista on normaalipainoisia. Syömishäiriöt eivät katso ikää. Nuorten syömishäiriöistä ja etenkin anoreksia ja bulimia tyyppisestä oireilusta vain puhutaan eniten. Pikkuhiljaa on alettu tunnistamaan myös BED ja ortoreksia omana syömishäiriötyyppinään. Yleisin syömishäiriö on kuitenkin epämääräinen syömishäiriö, joka ei ole puhtaasti oireilultaan mitään edellä olevista. Moni jättää hakeutumatta hoitoon siksi, ettei oma oireilu ns. mene mihinkään kategoriaan. Niin, suurimmalla osalla ei mene!

Diagnoosit ovat lääkäreiden välineitä. Ne eivät oikeasti kerro sinusta. Ne ovat välineitä luokitteluun, koska järjestelmä sitä vaatii. Diagnoosi ei kerro millaista sinun suhtautumisesi ruokaan, painoon tai kehoosi on! Se ei kerro kuinka paljon sinua ahdistaa! Se ei kerro kuinka iso osa ajatuksistasi päivässä on suuntautunut siihen, että "Voinko syödä? Mitä minun pitää tehdä voidakseni syödä? Entä jos söisinkin tuon, niin sitten voisin jättää sen jutun syömättä. Ai niin, söin eilen sen keksin, niin nyt en kyllä voi lounaalla ottaa leipää. Minulla on kova nälkä, mutta koska viikon kalorikiintiötä pitää säästellä kahden päivän päästä oleville Maijan synttäreille, en voi nyt syödä. Vai entä jos en menisikään Maijan synttäreille. Jos kävisinkin tänään kaksi kertaa lenkillä, niin sitten voisin syödä ehkä enemmän nyt. Tai sitten se olisi vain etumatkaa Maijan synttäreitä varten (koska siellä voi  joutua syömään enemmän kuin olen suunnitellut). Entä jos nyt syönkin, niin entä jos en pystykään lopettamaan. Ai niin, kotona on se yksi suklaapatukka vielä jemmassa. Entä jos en nyt pysy tiukkana, niin kaikki lähtee taas käsistä... Jos kävisinkin varmuuden vuoksi tänään kahdesti lenkillä ja jätän nyt tuon syömättä. Joo se on hyvä!" Ja sitä rataa!

Vertaistukiryhmää vetäessäni yleisin yhteydenotto oli pääpiirteittäin tällainen:

"Olen jo 25-vuotias. Olen sairastellut syömishäiriötä jo kymmenen vuotta. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin. Välillä olen yrittänyt hakea hoitoa, mutta koska en oksenna enkä ole normaalipainoinen, ei minua ole otettu vakavasti.  Nyt en enää jaksaisi elää tämän kanssa.  Olen käynyt terapiassa masennuksen vuoksi, mutta siellä ei paneuduttu syömisongelmiini.  Minulla ei ole diagnoosia ja olen normaalipainoinen.  Voinko tulla ryhmään, vaikka olen normaalipainoinen, en ole ollut hoidossa missään eikä minulla ole diagnoosia? Onko siellä vain nuoria langanlaihoja tyttöjä?"

Aivan liian moni normaalipainoinen ja ulkoisesti terveen näköinen, paljon aikaan saava tyttö ja poika oireilee syömisen tai liiallisen liikunnan kautta pahaa oloaan. Aivan liian moni ei hae apua, koska ei koe, että oma oireilu olisi ns. "riittävän" vaikeaa. Mitä aikaisemmassa ja lievemmässä vaiheessa asiaan puututaan, sitä suurempi on todennäköisyys, ettei oireilu pääse pahenemaan ja kroonistumaan. Sitä todennäköisemmin sinä saat elää omaa elämääsi, etkä "syömishäiriön" elämää! Ongelma tässä yleensä on se, että syömishäiriö on usein myös selviytymiskeino, eikä siitä haluta luopua ennen kuin alkaa ns. kärsimysvaihe, jolloin voidaan olla jo tosi pitkällä syömishäiriöisessä maailmassa.

Keskuudessamme on paljon myös jo aikuisia, lapsensa kasvatteina tai jo eläkkeellä olevia naisia ja miehiä, jotka eivät ole ikinä sanoneet kenellekään sanallakaan mitään. He ovat hakeutuneet hoitoon lihavuuden ja liitännäissairauksien vuoksi. Ovat pitäneet vuosikausien oireilun salassa. Valtava taakka. Toisaalta oireilusta on voinut tulla "oma salainen ystävä", joka on antanut hetken lievitystä pahaan oloon. Jonkinlaisen selviytymiskeinon.

Ja sitten valtavan suuri joukko, joilla syöminen on välillä kaoottista, välillä hallinnassa. Riippuen elämäntilanteesta. Puhutaan ns. häiriintyneestä syömisestä. Sitten on suuri joukko miehiä, jotka oireilevat myös, mutta niistä on vaikeaa puhua eikä niitä mielletä "syömishäiriöiksi". Nehän ovat "pikkutyttöjen sairauksia, ei niitä oikeilla raavailla aikuisilla miehillä ole". Eipä! Ei ehkä aivan yhtä laajassa mittakaavassa, mutta kyllä niitäkin on eikä sitä tarvitse hävetä. Miesten ulkonäköpaineet ovat nykyään aikamoiset! Miesten lihastyytymättömyys voi saada ikäviä piirteitä ja horjuttaa miehen fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia voimakkaastikin. Kaikki saattaa näyttää ulospäin vain sille, että "onpas reipas mies, kun jaksaa käydä salilla noin paljon".

Nämä miedommat häiriintyneen syömisen muodot ovat hirvittävän vaikeita todentaa tilastoiksi. Ne kun harvoin tulevat ilmi. Siksi haluan niistä mesota! Se, että käsittelee elämän vastoinkäymisiä ja asioita syömisen kautta, on todella ymmärrettävää ja normaalia. On normaalia, että esimerkiksi surun ollessa läsnä, ruokahalua ei vain ole tai se kasvaa. Mutta koska syömme joka päivä useita kertoja, ruokaa on koko ajan läsnä, on sen avulla tässä yhteiskunnassa ns. "helppo" hakea turvallisuudentunnetta maailman kaaosta vastaan siitä, että "pystyn ainakin kontrolloimaan syömisiäni ja kroppaani". Se oikeasti tuo turvallisuuden tunteen ja silloin kontrollin tarve tulee ns. tarpeeseen. Ikävää vain, ettei nämä keinot ole kovinkaan toimivia vähänkään pidemmällä aikavälillä. Tai vastaavasti, ruoka on todella helppo lohduttaja. Syöminen nostattaa mielialaa, se vapauttaa mielihyvähormoneja. Ja ruokaa voi joskus käyttää myös lohduttajana. Mutta jos siitä muotoutuu ainoa tai lähes ainoa tunteidensäätelykeino, alkaa se ohjaamaan liikaa elämää ja vaikuttamaan siihen negatiivisesti. Suhteemme ruokaan ja siihen vaikuttavat tekijät ovat niin moninaiset ja yksilökohtaisia, ettei siitä nyt enempää tässä kohtaa.

Mikä sitten on normaalia ja mikä epänormaalia syömistä?

Monet tosi herkät, kiltit ja huomaavaiset ihmiset oireilevat syömisen kautta. Suuri kynnys avun pyytämiseen voi tulla myös siitä, ettei halua olla vaivaksi kenellekään. Ettei vie jonkun "sairaamman" paikkaa tai kuormita muita. Jos ajattelet näin, niin haluan sanoa sinulle, että Sinun elämäsi ja hyvinvointisi on yhtä arvokasta ja tärkeää kuin jokun toisen. Sinä olet arvokas ja sinä ansaitset saada apua!

Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, ei syömishäiriö aina näy päällepäin. Suurimmalla osalla se ei näy päällepäin ja varsinkaan miehet kokevat erityisen suureksi kynnykseksi hakea apua syömisongelmiinsa. Se on surullista, ikävää ja turhaa! Jos tunnistat itsessäsi tai läheisessäsi piirteitä, joita näissä on esitetty, on aika hakea apua. Voit esimerkiksi tulostaa nämä Syömishäiriöliiton Tuu Syliin -esitteessä olevat listat (löytyy myös jutun alta linkistä) ja ruksaa viereen mitä tunnistit itselläsi. Sinulla ei tosiaan tarvitse olla listojen kaikkia kohtia voidaksesi hakea apua, eikä sinulla tarvitse olla kliinisen syömishäiriön täyttäviä kriteereitä. Mutta näiden listojen avulla voi olla helpompi kertoa jollekin, esimerkiksi terveydenhoitajalle tai ystävälle, mikä on oikeasti tilanne. Jos tunnistat ystäväsi tai perheenjäsenesi käyttäytymistä näistä, kysy rohkeasti "Kuinka voit?" rauhallisessa tilanteessa. Kerro huolesi ja havaintosi. Läheinen voi olla hyvinkin vastahakoinen tai huokaista helpotuksesta, kun joku vihdoin huomaa ja kysyy. Joskus henkilölle itselleen avun hakeminen tai asiasta kertominen voi olla liian iso kynnys. Silloin päättäväinen ja välittävä ystävä/läheinen/tuttava on kultaakin arvokkaampi.

Häiriintynyt suhtautuminen ruokaan, syömiseen ja liikuntaan on korjattavissa! Lohduttavaa on, että suuri osa vakasti syömishäiriöön sairastuneistakin paranee. Osa ilman hoitoakin, ajan kanssa.  Suhteen korjaaminen vaatii usein paljon aikaa ja työskentelyä itsensä kanssa, mutta se on korjattavissa ja se todella on sen arvoista! On valitettavan paljon ihmisiä, jotka kärsivät aivan turhaan vain, koska eivät uskalla kertoa. Eivät uskalla hakea apua.  Aivan liian paljon aivan turhaan elämä on kauhean rankkaa, vaikkei sen tarvitsisi olla. Elämän ei kuulu olla niin kauhean rankkaa! Sen ei oikeasti tarvitse. Syömisen ei tarvitse olla vaikeaa ja hankalaa. Se voi olla vaapata niin, että kaikki on sallittua! Se voi olla sitä, että saat syödä aina itsesi kylläiseksi ilman, että sinun tarvitsisi pelätä lihovasi. Sen ei tarvitse olla niin kauhean vaikeaa ja hankalaa! Eikä syömisen ja liikunnan kuulu eikä tarvitse vallata koko elämää.  Niiden kuuluu olla elämää rikastavaa ja elämää tukevaa, ei sitä tuhoavaa!

Muista, että sinä et ole yksin! Riippumatta siitä huomaatko itse kaipaavasi apua tai olet huolissasi ystävästä tai läheisestä. Sinä et ole yksin! Ymmärtäviä korvia, lohduttavia olkapäitä ja ammattiapua on saatavilla.

Yhteistyössä:

www.syomishairioliitto.fi

http://www.syomishairioliitto.fi/syomishairiot/liiton-esite-2013.pdf

Miksi Nukkumatti unohtelee ihmisiä? Entä miten hänet saisi houkuteltua takaisin heittämään unihiekkaa? Mysteeri nimeltään Uni

"Univammasen" eli unihäiriöisen elämä on toisinaan hankalaa ja "univammasen" kanssa eläminen on varmasti myös hankalaa. Joskus unta riittää vaikka muille jakaa. Välillä taas tuntuu kuin Nukkumatti olisi unohtanut sinut ihan kokonaan ja välillä taas luulet olevasi koira, koska olet jatkuvasti "vartiossa" ja jokainen rapsahdus tai ääni saa sinut säpsähtämään. Kanssaeläjille tämä tarkoittaa sitä, että toisinaan pyörit sängyssä levottomana tai kukut yöt ja yrität metsästää unta kaikenlaisilla keinoilla, mitä nyt vain olet joskus lukenut tai kuullut. Kun kukkuu yöt, on unta saatava joskus, jottei olo olisi ihan hirveä. Tarkoittaen sitä, että joskus nukutaan päivällä, joskus yöllä. Joskus sekä päivällä että yöllä, pienissä pätkissä tai sitten 15h putkeen. Todella kaoottista ja hankalaa sekä "univammaiselle" että hänen kanssaeläjilleen. Minä kuulun "univammaisten" joukkoon, enkä ole todellakaan yksin:  Suomalaisista yli 600 000 kärsii unihäiriöstä (Uniliitto 2007). Yhdysvalloissa vastaava luku on yli 70 miljoonaa ihmistä. Eli voidaan todeta, että kaiken kaikkiaan unihäiriöt ovat kansanterveydellisesti merkittävä ongelma.

Käytän unihäiriöistä termiä "univamma". Sen ei ole tarkoitus olla loukkaava tai leimaava. Siitä on vain tullut ehkä itselle sellainen tapa puhua asiasta muille, et "no, mä nyt oon vähän tällainen univammanen". Koen, että omassa elimistössäni asiat, jotka säätelevät unta, ovat oikeasti jotenkin "vammautuneet" jossain kohtaa. Muistan jo ihan pienenäkin kipuilleeni nukahtamisen tai heräilemisen kanssa. Jossain vaiheessa elin aikaa, jolloin olin todella stressaantunut, liian stressaantunut ja kierroksilla, jolloin unettomuus vaivasi todella. Pahimmillaan kroppa oli niin kierroksilla, etten saanut unta edes unilääkkeiden avulla. Nykyään ymmärrän onneksi jo elimistöni viestejä paremmin ja osaan höllätä riittävän ajoissa. Uniongelmat ovat ihan hirvittävän yleisiä ja hankaloittavat ja heikentävän kaikenikäisten ihmisten elämää ja elämänlaatua.

Tullut tässä siis pohdittua, että miksi me ylipäätään tarvitaan unta? Miksi se häiriintyy niin monella? Mitä uniongelmat aiheuttavat meille ja mitä asialle voisi tehdä? Mikä siis Nukkumattia oikein vaivaa, kun se ei aina löydä ihmisten luo? Näihin asioihin löytyy paljon tutkimusta ja perusteellista tietoa. Tässä jotain pientä selvitystä ja pohdintaa näihin kysymyksiin.

Miksi ihminen tarvitsee unta?

Vastaus kysymykseen on jossain määrin vieläkin mysteeri! Nukkumisen välttämättömyyden perimmäistä syytä ei vielä tiedetä. Paljon on kuitenkin tutkittu mitä tapahtuu, jos ei nuku riittävästi ja sitä kautta tiedetään jotain nukkumisen välttämättömyydestä. Jos ihminen on riittävän pitkään nukkumatta, ihminen kuolee. Tällöin puhutaan jo viikoista ilman unta. Uni on tiettävästi erityisen tarpeellista aivojen toimintakyvyn kannalta. Myös elimistön perustoimintojen ja aineenvaihdunnan kannalta unella on ratkaiseva merkitys.

Mitä unettomuus on?

Unettomuus määritellään toistuvaksi vaikeudeksi nukahtaa, liian lyhyeksi yöuneksi tai unen huonoksi laaduksi, vaikka henkilöllä on mahdollisuus nukkua (Unettomuuden Käypä hoito -suositus 2008 löytyy kokonaisuudessaan täältä).

Mikä aiheuttaa unihäiriöitä ja unettomuutta

Unettomuuden käypä hoito -suosituksen mukaan unettomuudesta kärsivät ihmiset stressaantuvat erittäin herkästi. Eikä kyseessä ilmeisesti ole niinkään painetekijöiden määrä tai laatu, vaan kyky tunnistaa ja käsitellä emootioita. Eli Nukkumatti pelkää käsittelemättömiä tunteita ja asioita. Toiminnallinen unettomuus alkaa yleensä jostain muutoksesta elämäntilanteessa, johon on luonnollista reagoidakin unettomuudella, jolloin Nukkumatti siis pysyy ihan tarkoituksella kaukana sinusta. Tilapäinen unettomuus kuitenkin kroonistuu helposti, jos ja kun unettomuus alkaa aiheuttaa huolta. Vireystila on unen ja valveen välisen tasapainon keskeinen säätelijä, ja siten liiallinen vireys on este unelle. Vireyttä lisäävät liiallinen psyykkinen tai fyysinen aktiivisuus, ongelmien huomiotta jättäminen päivällä (jolloin ne tunkeutuvat mieleen yöllä), huoli unesta ja uni-valverytmin rikkoutuminen. Tällöin muodostuu helposti noidankehä, jossa unen yrittäminen vain pahentaa tilannetta. Unettomuutta ylläpitävistä tekijöistä keskeisin on ylivireystila ja sen jatkuminen itseään ruokkivana kehänä. 

Lisäksi unettomuuden riskitekijöitä ja Nukkumatin karkoittajia ovat pitkäaikaiset sairaudet (sydän- ja verenkiertoelinten sairaudet, keuhkosairaudet, neurologiset sairaudet, reuma), depressiivisyys, fyysiset vajaatoiminnot, heikoksi koettu terveydentila ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö. Naisilla vaihdevuosiin saattaa liittyä unettomuutta, liittyen hormonitoiminnan muutoksiin. Unihäiriöitä voivat lisätä myös huumeet, alkoholi, tupakka ja kofeiinipitoiset juomat (myös kola- ja energiajuomat).

Mitä unettomuus ja uniongelmat aiheuttavat

Liian vähäinen uni ja unettomuus aiheuttavat ärtyneisyyttä, vastustuskyvyn heikkenemistä, muistin, keskittymiskyvyn ja oppimisen häiriöitä, lisääntynyttä tapaturma- ja onnettomuusriskiä sekä lisää alttiutta mielenterveyden ongelmille. Unenpuutteen tiedetään vaikuttavan oleellisesti myös aineenvaihduntaan  ja syömiskäyttäytymiseen. Riitta Luoto avaa unen pituuden yhteyksiä hormonaalisiin ja metabolisiin muutoksiin artikkelissaan "Miksi lyhyt uni lisää ruokahalua?"

"Unen pituuden tiedetään olevan yhteydessä hormonaalisiin ja metabolisiin muutoksiin, mutta erot sukupuolten välillä ovat olleet epäselviä. Keski-ikäisiltä koehenkilöiltä mitattiin lyhyen (neljä tuntia) ja pitkän (yhdeksän tuntia) unijakson jälkeen sokeriaineenvaihduntaan ja ruokahalun säätelyyn liittyviä hormonipitoisuuksia satunnaistetussa vaihtovuoroisessa (crossover) tutkimusasetelmassa.

Lyhyt uni lisäsi greliinin pitoisuutta vain miehillä. Naisilla puolestaan glukagonin kaltainen peptidi, GLP-1, väheni lyhyen unen jälkeen, mitä miehillä ei havaittu. Molemmilla sukupuolilla lyhyt uni vaikutti ruokahalua sääteleviin tekijöihin, vaikkakin eri mekanismeilla (St-Onge MP ym. Sleep 2012;35:1503, doi: 10.5665/sleep.2198). Sukupuolella on merkitystä, koska lähes kaikilla naisilla raskaus on aikaa, jolloin unen pituus muuttuu. Raskauden aikaiset unihäiriöt liittyvät sokeritasapainon häiriöihin ja lisäävät osaltaan myös raskauskomplikaatioiden vaaraa (O'Keeffe M ym. Int J Obes (Lond) 2012, doi: 10.1038/ijo.2012.142).

Mitä asialle on siis tehtävissä? Ainakin se, että lyhyen unen jälkeen kannattaa välttää nälkäisenä ruokakauppaan menoa ja pysytellä kauempana jääkaapista. Magneettikuvaukseen perustuvassa unitutkimuksessa kävi nimittäin ilmi, että ruokaan liittyvät aivoalueet (putamen, nucleus accumbens, thalamus, insula, prefrontaalinen aivokuori) aktivoituivat ruoan näkemisen jälkeen selvemmin lyhyempien neljän tunnin yöunien kuin pidempien yhdeksän tunnin yöunien jälkeen (St-Onge MP ym. Am J Clin Nutr 2012;95:818, doi: 10.3945/ajcn.111.027383). Ylensyönnin tai muun ruoalla palkitsemisen vaara on siis suurempi huonosti nukutun yön jälkeen. RL"

Lähde: Luoto R, Lääketieteellinen Aikakausikirja Duodecim. 2013;129(5):457

Vähän ja huonosti nukkuvilla on siis suurempi riski ylensyömiseen ja siten painonnousuun. Yhdysvaltalaisen 68 183 sairaanhoitajan kohortin tutkijat ovat selvittäneet asiaa seuranta-aineistostaan (Am J Epidemiol 2006;164:947). Sairaanhoitajien nukkumiskäyttäytymistä selvitettiin vuonna 1986, minkä jälkeen heidän painonkehitystä seurattiin 16 vuoden ajan. Naiset, jotka nukkuivat enintään 5h/yö, lihoivat keskimäärin 1,14 kg ja 6h/yö tuntia nukkuneet 0,7 kg enemmän kuin vähintään seitsemän tuntia nukkuneet. Lihavuuden riski oli vähän nukkuvilla 1,15- ja 1,06-kertainen verrattuna vähintään seitsemän tuntia nukkuneisiin. Tuloksissa huomioitiin liikunta, ravintotottumukset ja ikä.

Onko sinun kolmiosi tasapainossa?

Miten houkutella Nukkumatti takaisin?

Avainsana on unihygienia, jota noudattamalla Nukkumatin pitäisi jälleen muistaa olemassaolosi ja unenlaadun parantua. Ensimmäinen ajatus unihygieniasta on, et "Mitä? Onhan mulla puhtaat lakanat sängyssä". Mutta unihygienialla tarkoitetaan muutakin.

Unihygienian ohjeet menevät näin:

•  Käytä vuodetta vain nukkumiseen (ja seksielämään)
• Mene vuoteeseen vasta kun olet unelias
• Pyri nousemaan aamulla vuoteesta aina samaan aikaan (myös viikonloppuisin)
• Vältä päiväunia, mutta niitä välttämättä tarvitessasi ota ne joka päivä samaan aikaan ja korkeintaan tunnin pituisina

Tässä muutama neuvo mitä tehdä ennen nukkumaanmenoa:

• Älä nauti alkoholia kahteen tuntiin äläkä kahvia, vahvaa teetä tai muita kofeiinipitoisia juomia kuuteen tuntiin
• Älä tupakoi useaan tuntiin
• Rauhoita itsesi: vältä rasittavaa ponnistelua, jännitystä, väkivaltaviihdettä, kovaa melua
• Viritä makuuhuoneesi nukkumista suosivaksi (sopiva lämpötila, pehmeä valaistus, vähäinen melutaso, hyvä vuode)
• Kevyt hiilihydraattipitoinen iltapala voi olla avuksi (esim. pala leipää ja pieni lasillinen maitoa); älä kuitenkaan syö mitään jos heräät kesken unen
• Nouse ylös, mikäli et pääse uneen alle puolessa tunnissa, mene toiseen huoneeseen tekemään jotain rauhoittavaa ja palaa vasta kun tunnet itsesi väsyneeksi
• Hetken lukuhetki vuoteessa voi helpottaa nukahtamista, etenkin jos luet jotakin melko tylsää tekstiä
• Opettelemalla rentoutumaan voi helpottaa omaa unensaantiaan; esim. rentoutuskasetti, musiikki tai opetellut lihasten rentoutumisliikkeet helpottavat nukahtamista

Lähde: YTHS  artikkeli ja ohjeet kokonaisuudessaan löytyy täältä 

Ohjeet vaikuttavat aika yksinkertaisille ja simppeleille. Minulle muutama kohta on käytännössä kuitenkin osoittautunut todella haastaviksi.

" Pyri nousemaan aamulla vuoteesta aina samaan aikaan (myös viikonloppuisin)"

Tämä on paha! Just kun saat nukkua rauhassa niin paljon kun nukuttaa ja kuitattua univelat, niin pitäisikin nousta taas aikaisin. Ymmärrän, että pitkällä aikavälillä tämä toimii, mutta entäs sillon, kun kaoottinen univaihe on meneillään ja haluat vain yli kaiken nukkua ja saada olosi normaaliksi? Todella haastavaa!

"Nouse ylös, mikäli et pääse uneen alle puolessa tunnissa, mene toiseen huoneeseen tekemään jotain rauhoittavaa ja palaa vasta kun tunnet itsesi väsyneeksi"

Olen ymmärtänyt, ettei yöpöydällä kannata pitää kelloa, jota tulisi tuijotettua ja mietittyä tyyliin et "apua, en ole vieläkään nukahtanut ja nyt ennätän nukkua enää vain 5 tuntia". Uniongelmista stressaaminen pahentaa asiaa. Jos tätä ohjetta alkaa noudattamaan, joutuu seuraamaan kelloa! Olen noudattanut tätä puolittain, eli jos tuntuu, ettei uni ala tulla, olen välillä  noussut ja mennyt lukemaan toiseen huoneeseen ym. Mutta, kun jos alkaa lukemaan yöllä, voi se vierähtää aamuun saakka, kun innostuu! Siitä pääsemmekin seuraavaan kohtaan...

"Hetken lukuhetki vuoteessa voi helpottaa nukahtamista, etenkin jos luet jotakin melko tylsää tekstiä"

Kun alat lukemaan jotain kirjaa, et voi tietää onko se oikeasti tylsää tekstiä. Itselleni käy todella helposti niin, että kiinnostun ja innostun vaikka pienistä kivistä kertovasta tekstistä, jos se on kirjoitettu hyvin. Tämäkin on siis vaikea kohta! Ja jos alkaa lukemaan jotain TOSI kuivaa ja tylsää, niin se liittyy yleensä johonkin mikä pitäisi tehdä tai saada hoidettua pois alta... juu ei hyvä idea siinä vaiheessa, kun kamppailet nukahtamisen kanssa. Ajatusmyrsky on ihan taattu!

Kevyt hiilihydraattipitoinen iltapala voi olla avuksi (esim. pala leipää ja pieni lasillinen maitoa); älä kuitenkaan syö mitään jos heräät kesken unen

Tästä olen eri  mieltä! Jos herää yöllä siihen, että on nälkä, niin on muuten pikkasen vaikeaa nukahtaa uudelleen. Jos herää yöllä siihen, että maha kurnii, niin TODELLAKIN pitää syödä pikkuisen, jotta voi nukahtaa uudelleen. Muuten koko loppuyö menee helposti pyörimiseksi. Nälkäisenä nukahtaminen ei ole luonnollinen tila elimistölle; kun on nälkä kroppa yrittää aktivoida sinua hankkimaan ruokaa ja pitää sinua valmiustilassa, joka on vähän eri suuntainen tila kuin lepo ja nukkuminen... Toisaalta, ei ole hyvä mennä nukkumaan myöskään vatsa aivan täynnä. Silloin voi olla myös vaikeaa nukahtaa ja unenlaatu jää huonoksi. Tämä ohje perustunee siihen, ettei opettaisi elimistöään siihen, että yöllä syödään. Mutta jos oikeasti yöllä herää siihen, että on nälkä, niin silloin pitää syödä! Itselleni saattaa edelleenkin käydä niin, etten ole huomannut syödä riittävästi päivällä, varsinkin jos on tullut liikuttua normaalia enemmän, ja yöllä herääkin sitten siihen, että on nälkä. Niin vaan voi joskus käydä ja kun on nälkä, silloin pitää syödä, vaikka olisi yö. Piste. 

Unirytmi

Luin Stephanie Hegartyn kirjoittaman jutun unirytmistä, jossa pohdittiin kahdeksan tunnin yhtäjaksoisen unen merkitystä ihmisille. Juttu löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Jutussa nostettiin esiin näkemys, jonka mukaan ihmisten unirytmin kuuluisikin jakautua kahteen unipätkään, niin että ensimmäinen unipätkä alkoi kaksi tuntia hämärtymisen jälkeen, jonka jälkeen ihmiset olivat hereillä pari tuntia ja sen jälkeen nukahtivat uudelleen. Unipätkien välissä ihmiset olivat jopa aktiivisia. He saattoivat nousta ylös sängystä ja käydä jopa kyläilemässä tai pysyivät sängyssä lukien, kirjoittaen, rukoillen, harrastaen seksiä tai jutellen perheen kanssa. Tapa on alkanut vähentyä 1600-luvun lopussa. Katuvalaistuksen ja sähkövalaistuksen yleistyttyä ihmiset alkoivat valvoa aiempaa myöhempään illalla. Voikin olla, että monet nykyiset uniongelmat johtuvat keinovaloista ja ihmisten taipumuksesta kaksiosaiseen uneen. Keskellä yötä herääminen on osa normaalia fysiologiaa, sanoo myös BBC:n haastattelema unipsykologi Gregg Jacobs. Yhtenäisen yöunen ajatus saattaa olla jopa haitallinen, jos se hermostuttaa keskellä yötä herääviä ihmisiä. "Monet ihmiset heräävät keskellä yötä ja ahdistuvat, kun eivät saa heti unta. Kyse on kuitenkin paluusta kaksijakoiseen unirytmiin", sanoo neurotieteiden professsori Russel Foster Oxfordin yliopistosta.

Liikkuminen luonnossa on erittäin ihana ja tehokas stressinhallintakeino ja Nukkumatin houkuttelija

Lisäksi on olemassa aamuihmisiä ja iltaihmisiä (ehkä siksi, että Nukkumatti ennättäisi kaikkien luo? ;)). Koen, että itse kuulun aika selkeästi jälkimmäisiin. Jostain syystä unen saaminen on ollut minulle aina paljon helpompaa myöhään ja aamulla nukuttuani noin yhdeksään tai kymmeneen, olen virkeimmilläni. Usein olen virkeimmilläni alkuillasta ja usein siihen aikaan, kun pitäisi alkaa nukkumaan 22-23, olen edelleen ihan virkeä ja pirteä. Saatan nukahtaa hyvinkin yhdentoista jälkeen, mutta sitten herään yöllä. Olen hetken aikaa hereillä ja nukahdan taas. Ehkä "univammaisuuteni" onkin jossain määrin vain sitä, ettei sisäinen kelloni vain meinaa millään asettua kymmenien vuosien harjoittelunkaan jälkeen yhteiskunnan kahdeksasta neljään -rytmiin ja yhtenäiseen kahdeksan tunnin uneen.

Ääniherkille "univammasille" vinkki: Nämä ovat mun  mielestä maailman parhaita korvatulppia! Useampi "univammanen" on todennut saman ja näitä saa eri kokoisina. Itselleni koko S on ollut paras. Isommat alkaa koskemaan kesken yötä... Ja harmikseni olen löytänyt niitä vain Suomesta, joten niitä tulee aina hamstrattua siellä käydessä :) Jos korvatulppien käyttö tuntuu pahalle siksi, että kuulee omat sydämenlyönnit, tulee tässä hyvä vinkki: Laita korvatulppa vain toiseen korvaan. Nuku kyljelleen niin, että tulpaton korva on tyynyssä kiinni. Näin saat ympäristön ääniä vähän vaimennettua, mutta oma sydämentykytys ei kuulu ja häiritse.

 

Kääk! Kohta loppuu taas tän tytön korvatulpat!

Onnistuessaan nukkuminen on aivan ihanaa! Itselleni on vain täysi mysteeri kuinka jotkut nukkuvat säännöllisesti n. 8h yössä putkeen sikeästi. Tuntuu, että olen kokeillut kaikkea! Oleelliseksi olen huomannut yleisen elämänhallinnan  ja säännöllisen liikunnan (paras stressin poistaja ikinä, kunhan sitäkään ei tee liikaa! muuten menee taas kierroksille kroppa), mutta silti välillä vain nukun liian vähän ja pätkissä sekä välillä liian paljon ymmärtämättä kuitenkaan miksi. Mutta, onko sittenkin niin, että kahdessa pätkässä nukkuminen onkin vain hyväksi, kuten BBC:n artikkelissa pohdittiin? Myös siinä pohdittiin myös sitä kuinka ihmisillä ei ole elämän nykytahdissa enää aikaa pohdiskella elämäänsä ja asioita, että ehkä paluu kaksijakoiseen unirytmiin johtuukin siitä. Ihminen tarvitsee aikaa vain olla itsensä ja ajatustensa kanssa. Kiireisessä elämänrytmissä niille asioille ei ehkä oikein ole riittävästi aikaa, mikä sitten voi purkautua ahdistuksena, päihteiden käyttönä ym. Minusta tämä lause on erittäin lohduttava:

"So the next time you wake up in the middle of the night, think of your pre-industrial ancestors and relax. Lying awake could be good for you."

Mysteeri kaipaa ratkaisemistaan, mutta uniasioista stressaaminen lisää myös unihäiriöitä, joten ehkä yritän tosiaan nyt vain nauttia vapaista aikatauluistani, pitää kiinni jonkinlaisesta rytmistä (ehkä siitä omasta luonnollisesta iltapainotteisesta) ja taipumuksestani jakaa uni kahteen pätkään ja noudattaa hyvää unihygieniaa parhaani mukaan. Tietääkseni minulla ei ole mitään fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia tai tiloja meneillään, jotka vaikuttaisivat oleellisesti uneeni. Ehkä minun unenrakentuminen on vain herkkärakenteista  ja vaatii minulta erityistä huolenpitoa. Ainakin tilastojen mukaan en ole todellakaan yksin ja siitä syystä halusin tätä asiaa hieman täälläkin pohtia. Unettomuus on kamalaa ja vaikuttaa todella kokonaisvaltaisesti terveyteen ja elämälaatuun. Siihen kannattaa siis oikeasti panostaa, vaikka hyvän unen saavuttaminen ja ylläpitäminen vähän mysteeriltä välillä tuntuukin! 

Onkohan Nukkumatilla itselläänkin nykyään uniongelmia, kun niin hajamielisesti tuntuu ihmisille unihiekkaa heittelevän? ;)

Kauniita unia ja pieniä junia!