Eläviä haamuja, muistijälkiä ja läsnäoloa

Viime viikolla....

Olen nyt ollut viikon Kuopiossa kurssilla. Täällä on ihanan vehreää ja luonto tuoksuu aivan ihanalle! Kesä on saapunut tännekin ja ihmiset ovat aurinkoisempia ja hymyileväisempiä.  Kävelin tänään yliopistolta junalle. Aurinko paistoi tosi lämpimästi ja Sirkus Finlandia oli asettunut Kuopiohallin viereen. Siellä niiden hevoset vaan laidunsivat ja paistattelivat kesäpäivää! Oli hauska tirkistellä sirkus tyyppien vaunuihin ja miettiä millaista olisi olla töissä sirkuksessa.  Kävelin hautausmaan ohi ja pysähdyin "moikkaamaan" vanhaa ystävääni Jenniä, joka teki itsemurhan ollessamme yläasteella. Tuli siinä pohdittua elämää ja käytyä läpi omaa elämää sieltä tähän päivään. Huomasin katuvani ja olevani todella surullinen ainoastaan yhdestä asiasta: minulla on pätkiä elämästä, joista en oikein muista mitään. Ja syy tähän on se, etten ole ollut läsnä. En ole ollut läsnä itselleni, muille enkä kunnolla niille asioille, joita olen tehnyt silloin. Olen tehnyt liikaa asioita samaan aikaan, ollut niin väsynyt ja uupunut, että elämä on ollut selviytymistä asiasta ja päivästä toiseen. Hirveästi tekemistä ja asioita, joista on jäänyt jokin jälki. Jäljet löytyvät CV:stä, mikä on toki myös tärkeää, mutta muistikuvat on hukassa. En voinut olla  miettimättä että entä jos olisinkin tehnyt kaiken sen, mutta niin, että muistaisinkin niistä asioista oikeasti kunnolla jotain. Entä jos ei olisikaan ollut niin kiire olevinaan jonnekin? Entä jos olisin vain ottanut enemmän aikaa olla läsnä itselleni, toisille ja niille asioille, joita halusin silloin tehdä. Aikaa elämälle tärkeinä nuoruuden vuosina, aikaa olla minä.

Täällä ollessani ja ihmisten kanssa juteltuani väkisinkin kuulee monelta suunnalta sitä kuinka moni on väsynyt ja uupunut. Ja varmasti kesälomat ovat kyllä tarpeen itse kullekin. Jotenkin huomaan vain olevani tosi surullinen ja ihmeissäni tämän asian edessä. Miksi ihmiset ovat uupuneita? Miksi niin moni on siinä tilanteessa, että asioita tehdään ja jotain tapahtuu, mutta "itse ihminen" ja läsnä oleminen ovat jossain muualla? Kun on liian väsynyt ja stressaantunut, useimmilla häiriintyy uni ja olo voi olla aika kaamea.. Aivan kuin suuri osa ihmisistä olisi eläviä haamuja. Miettikää: Ihmiset tekevät asioita viikoista, kuukausista ja vuosista toiseen ilman, että muistavat tehneensä niitä asioita mitä ovat tehneet tai käyneensä niitä keskusteluja mitä ovat käyneet. Se on surullista! Aivan kuin ihmiset olisivat osa jotain autopilottia, suorittavia koneita. Ja se tarttuu! Moni huomaa kaipaavansa muutosta ja moni juttelee siitä kuinka haluaisi toimia enemmän itseään kuunnellen, mutta esimerkiksi työyhteisön ilmapiiri koetaan vaikuttavan niin voimakkaasti, että se on vaikeaa. Se on silloin vaikeaa, kun se on vaikeaa ilman suorittamismyönteistä ilmapiiriäkin. Muutoksien tekeminen ylipäätään on aina vaikeaa. Mutta onko nämä elävät haamut oikeasti niin tehokkaita, kiireisiä ja suorittavia, kuin miltä tilanne näyttää? Veikkaan, että ei.  Kiire on tunne ja tehokkuus ei ole useinkaan sidottu suoraan työtunteihin. 

Jokaiselle tekee hyvää välillä olla vaan kuin laiskiainen konsanaan ja vain lekotella aloillaan!

Jokin aika sitten luin blogi-kirjoituksen siitä kuinka aikaan saaminen ei ole sidottu aikaan. Koko teksti löytyy täältä. Siinä mies kertoo omasta kokemuksestaan jaksamisen ja aikaan saamisen suhteesta työaikaan. Yhteiskunta, työyhteisöt, opiskelijayhteisöt ym. jotenkin oikein huokuvat sitä, että se kuka tekee eniten töitä ja pisintä päivää on "paras". Tai jotain sinnepäin. Et oho, "kylläpäs se on ahkera" ja että "kylläpäs se saa aikaan". Asia voi näyttää sille, muttei ehkä ole niin. Ainakaan pitkällä aikavälillä, että muistaisikin mitä on tehnyt. Ihminen ei ole kone. Itse koen jo hieman oppineeni siihen, ettei aikaan saaminen ole aina sidottu käyttämääsi työaikaan. Kun en jaksa enää keskittyä ja alan väsyä, teen samaa kuin kaikki muutkin: notkun facebookissa, selaan puhelinta ym ym ym. Kaikkea oheistoimintaa, koska ei jaksa keskittyä ja väsyttää. Onko oikeasti järkeä töissä vain istua koneella väsyneenä ja roikkua facebookissa, kun voisit ihan reilusti ja rehellisesti todeta, että "Nyt väsyttää, en jaksa keskittyä, lepään hetken". Ottaisit pienet päiväunet tai kävisit kävelyllä. En usko, että kenenkään työsopimuksessa lukee, ettei taukoja saisi käyttää päiväuniin ;) Entä jos puskemisen sijaan tekisit sitä mitä tarvitsee:  rehellisesti lepäisit hetken! Olen huomannut, että ihan jo se, että sulkee silmänsä viideksi minuutiksi ja vain hengittää, virkistää jo paljon! Kannattaa kokeilla. Miksi pitäisi väkisin puskea ja puskea, pakottaa ja pakottaa itseään, jos voit päästä samaan tulokseen myös niin, että työskentelet keskittyneemmin (siten varmasti on myös kivempaa) ja sinulla olisi enemmän vapaa-aikaa, virtaa ja arvokkaita muistijälkiä. Enemmän elämää! Kuulostaa ihanalle, eikö?

Onko ne asiat, jotka pitää saada tehdyksi just nyt ja tänään, niin onko ne ihan oikeasti pakko saada tehdyksi just nyt? Mitä tapahtuu, jos et teekään? Tämä on ollut itselleni ihan valtavan vaikea joskus testata ja opetella. Mutta tulos on ollut mahtava: yleensä ei tapahdu yhtään mitään. Oikeasti, ei tapahdu yhtään mitään muuta kuin, että olet arvostanut itseäsi, ollut läsnä ja elänyt. Saat sen tehtävän asian toisena hetkenä ehkä paremminkin tehtyä, kun olet hieman virkeämpi. Mutta silti, vaikka tämän olen jo ymmärtänyt niin kiireeseen ja liikaan tekemiseen meinaa lähteä mukaan. Se jotenkin imee... mutta on oma valinta, että lähteekö siihen mielentilaan mukaan vai ei. 

    "Don't try to be useful. 

     Try to be yourself; that is enough, and that makes all the difference. "

                 

                                                                       Paulo Coelho, Manuscript found in Accra

Kiireen tunnetta ylläpitää se, että koko ajan tehdään jotain ja ollaan ajatuksissa koko ajan jo muualla... Jos on tässä ja nyt, ei tunnu kiireiselle, vaikka olisikin paljon tekemistä. Moni tekee koko ajan jotain jollain vempeleellä eikä olla läsnä siinä hetkessä missä oikeasti ollaan ja kohdataan toisia. On ihan todella inhottavaa yrittää kertoa jollekin jotain asiaa tai purkaa sydäntään, jos toinen ei ole oikeasti läsnä. Jos tehdään samalla jotain muuta, läprätään puhelinta ja sanotaan: "Kyllä minä sinua kuuntelen, vaikka teen tässä samalla tätä". Mut ei se vaan oikein toimi. Ihminen ei tule kohdatuksi ja oikeasti kuulluksi, jos siinä kommunikoinnin välissä on jokin vempele. Kun oikeasti kuunnellaan ja ollaan läsnä, katsotaan toista silmiin ja keskitytään toiseen täysin, ei someen tai muuhun toimintaan. Itsekin sorrun tähän joskus, en voi kieltää. Mutta toisaalta, huomaan myös lopettavani puhumisen ja asian kertomisen jos huomaan, ettei toinen oikeasti kuuntele ja ole läsnä. Se tuntuu silloin turhalle. Miksi kertoa ja vaivautua avaamaan itseään, jos toinen ei ole oikeasti siinä sinulle läsnä? Tuntuu, että oikeita läsnäolemisen hetkiä on nykyään liian vähän siihen nähden, ettei elämässä ikinä tiedä mitä tapahtuu tai kuinka tärkeä toisen asia olisi ollut, jos olisit oikeasti kuunnellut ja ollut läsnä.  Kun tapaatte ystäviä ja tärkeitä ihmisiänne, laittakaa ne puhelimet laukkuihin ja taskuihin ja olkaa oikeasti toistenne kanssa!

Vanhan ystävän "moikkaaminen" oli kyllä paikallaan kirjoituskiireiden ja kevätväsymyksen keskellä. Elämä on niin hauras ja arvokas, että on todella surullista hukata sitä sellaisten asioiden ja tilanteiden alle, joissa ei ole oikeasti läsnä ja joista ei jää jälkiä muuhun kuin paperiin.

Jos huomaat olevasi enemmän elävä haamu kuin elävä ihminen, mitä voisit tehdä arvostaaksesi enemmän itseäsi ja elämääsi? Aina ei voi muuttaa kaikkea, mutta aina voi tehdä jotain lempeää, kaunista ja hyvää itsensä hyvinvoinnin eteen. Ota edes pieni hetki ollaksesi läsnä itsellesi ja läheisille. Ole tänään edes puoli tuntia laiskiainen. Aina ei tarvitse olla tehokas! Riittää, että olet SINÄ! Ja joskus se, että olet kuin laiskiainen, voi olla juurikin sitä mitä juuri nyt PITÄÄ tehdä!

Kauniita ja ihanan laiskottelevia päiviä :D