Jumi tuli kylään

Apua! se tuli kuin puskista. Jostain vain yhtäkkiä kutsumatta ja äkkiarvaamatta Jumi tuli kylään. Olen nyt melkein vuoden verran tehnyt tutkijan hommia ja aika kivalla draivilla olen saanut aikaiseksikin. Nyt sitten tammikuussa, hetki loman jälkeen PAM! siinä on  ja pysyy. Kaksi viikkoa olen nyt Jumiin tutustunut. Se on kauhean sitkeä ja tahmea kaveri. Kuin ois sellaisen hyytelön keskellä, et pääset pikkasen tuohon suuntaan ja pikkasen tähän suuntaan, muttet kunnolla mihinkään suuntaan. Mut mistä Jumi oikein tulee ja miksi se tulee? miksi se tuli vierailemaan just nyt mun luokse? Miksei mennyt tahmatassuineen naapuriin?

Se ilo Jumista on tässä ollut, että sain aikaiseksi tämän blogin aloittamisen! Hyvä Jumi!

Mutta niin, miksi se tulee ja mitä sille voi tehdä? Ajattelin selvittää asiaa.

Mitä sanoo aiheesta ystävämme Wikipedia sanahaulla Jumi: 

"Jumi aiheuttaa esimerkiksi eläimelle äkillisen taudin ampumalla näkymättömän nuolen. Arvoituksissa jumi on jokin, jolle on ominaista ehdoton paikallaanolo tai jota on mahdoton kiertää."

Juu, ja sille se kyllä tuntuukin!

Saamiani vinkkejä Jumin hoitamiseen: vedä kännit, ole hirveässä krapulassa pari päivää, älä tee mitään, harrasta villiä seksiä, syö roskaruokaa, ulkoile, urheile, lepää, ole, älä ajattele.. Mutta entä kun pitäisi tehdä töitä? entä kun palkka juoksee, mutta työt ei? Olen tullut juurikin tähän pisteeseen, että minun tulisi ymmärtää tämän tyyppisen työskentelyn laatu - se vaatii aikaa, kypsymistä, olemista... näitä juttuja ei vaan voi puskea ja puskea läpi. Tai toki voi, mutta tulos ei välttämättä ole sitten kovinkaan hyvä ja joudut ehkä tekemään kaiken moneen kertaan. Toki, sekin kehittää ajattelua :)

Jumin tullessa kylään, olen joutunut todella kamppailemaan kilttityttö-syndrooman kanssa: kuinka voi ottaa aikaa ja etäisyyttä, vain olla, jos kerran joku maksaa mulle siitä ajasta?!?! :O oikeesti! Luulen, että tämä asenne ja asetelma on meillä suomalaisilla rintamaidossa tullutta asennetta. Ei voi mitään, tuntuu vaikealle olla töissä tekemättä töitä, vaikka teen kotona töitä. Ei ehkä kaikista. Olkaa onnellisia te, jotka voitte niin tehdä tuntematta tuskaa. Minäkin haluan, ja minun on nyt vain vissiin pakko tehdä niin, koska Jumi on kylässä. Tämä voi kuulostaa tosi erikoiselle ihmisestä, jolla ei ole taipumusta suorittamiseen. Toisaalta, tiedän draivin tullessa kylään saavani aikaan paljon ja lyhyessä ajassa..."Dulledoff, entä jos vain kuuntelisit viisaampia, antaisit palkan juosta ja keskittyisit Jumin sulattelemiseen. Sitä kun ei vissiinkään oikeasti voi kiertää, se vain on."  Tämäkin on itsensä haastamista. Joudun oikein puhumaan  itselleni, että kyllä, se on sallittua ja tekee sinulle nyt hyvää, olla vain,  vaikka palkka juoksee. "Tutkijoille tapahtuu näin, kirjoittajille tapahtuu näin, sinä olet sellainen ja sinun kuuluu silloin antaa aikaa. " Sitäpaitsi, Jumi nyt vain on sellainen. Ei sitä voi muuttaa. Ja jos Wikipedia kertoo meille näin, niin sittenhän se on näin :D vai miten se meni?! ;)

Luulen, että asiasta stressaaminen vain pahentaa asiaa, joten sen nyt ajattelin lopettaa tai ainakin yritän lopettaa. Tässä Jumiin tutustuessani ja asiaa pohtiessani tuli mieleeni Tohtoritakuu nimisen blogin kirjoitus menestymisen pelosta.  Ehkä kyse onkin siitä?

Erityisesti alla oleva kohta kolahti nyt:

"Menestymisen pelon taustalla on kielteisiä uskomuksia siitä, mitä menestys on. Burka ja Yen erittelevät näitä kirjassaan. Joku saatta pelätä menestystä siksi, että ajattelee  menestyneen ihmisen elämän olevan liian vaativaa. Hänen mielikuvissaan menestys tuo mukanaan kilpailua toisten kanssa, lisääntynyttä itseen ja omaan työhön kohdistuvaa huomiota, korkeita odotuksia – elämää, joka on täynnä suorituksia, eikä ollenkaan iloa tai vapaa-aikaa. Tällaista elämää voisi verrata korkeushyppääjänä olemiseen: kovan harjoittelun ja sinnikkään yrittämisen tuloksena onnistut lopulta hyppäämään korkeammalle kuin koskaan. Ja mitä siitä seuraa? Rimaa nostetaankin korkeammalle."

Veikkaan, että tämä voi olla aika monelle syynä Jumin vierailuun. Kaikki on mennyt tähän asti väitöskirjan suhteen enemmän kuin hyvin. Kaikki on sujunut kuin elokuvassa, ihanassa elokuvassa :) Mutta entä nyt? mitäs sitten tapahtuukaan? Ehkä Jumi tuli kylään, kun asiat ovat rullaanneet niin hyvin ja kovalla vauhdilla, että tämän tytön pää jäi jonnekin Euroopan ylle? ehkä? Nyt vain arvailen. Onko sulle tullut Jumi kylään? Minkä arvelet olevan syynä? Onko Wikipedia oikeassa? Onko Jumille todella ominaista ehdoton paikallaolo? entä voisiko sitä sittenkin kiertää? edes vähän?

Tämän pähkäilyn ja arvailun ohessa toivotan kaikille oikein kivaa ja Jumi-vapaata viikonloppua! Minä päätin kuunnella viisaampiani ja antaa Jumille aikaa, lempeyttä ja ymmärrystä! ehkä se siitä sulaa pois. Jos ei, kokeilen kaikkia saamiani vinkkejä järjestyksessä.

Ohessa vielä Scandinavian Music Groupin ihana kappaleBalladi 1. Ihan vain siksi, että siinä lauletaan, kesästä, kännistä kun on väärissä juhlissa, Euroopasta ja sipseistä.  Ne kuulostaa Jumia sulattaville asioille . Ehkä pitäisi kysyä Jumin karkoittamiseen vinkkejä suoraan Terhi Kokkoselta ;) ? 

"Tietää pian itkevänsä, ettei pitäisi olla tässä, mutta kaiken kauneus lyö hetken ällikällä" :D

Haba! ööö, niin mikä?!

Mulla on meneillään projekti nimeltään Haba! Haluan jakaa tämän projektin teille, koska itselleni se on ensisijaisesti hauska. Olen aika projektihenkinen ihminen, mutta liikunnan suhteen en mielelläni aseta itselleni varsinaisesti tavoitteita tai "projekteja", koska liikunnan kuuluu mielestäni olla kivaa ja hauskaa, ennen kaikkea tuntua hyvälle. Toisille tavoitteet ja "projektit" on hyvä asia ja ne saa motivoitumaan säännölliseen liikuntaan. Omalla luonteenlaadullani liikunnasta häviää silloin helposti ilo ja siitä tulee suorittamista, joten projektit ja tavoitteet olen päättänyt jättää niille, joilla ne oikeasti toimii. No, mutta nyt on kuitenkin aika tehdä poikkeus omaan sääntöön ja saattaa "projekti"  Haba! päätökseen.

Taustaa: Olen liikkunut ikäni, mutta liikunta on ollut aina aika aerobista ja jalkapainotteista (ringetteä, jumppia, lenkkeilyä ja muodostelmaluistelua). Kävin viime talvena Suomalaisella urheiluhierojakoululla säännöllisesti hieronnassa ja yksi opiskelijoista pyysi minut projektityypikseen. Hommaan kuului toki kuntotestit ja niiden pohjalta tavoitteiden asettaminen. Jalkojen tilanne oli hyvä, samoin vatsat, tasapaino, liikkuvuus ym. Mutta kun tuli punnerruksien vuoro, niin voi elämä!!!  Ne oli sellaisia kapeita punnerruksia. Siinä minä olin matolla ja aloin punnertaa. Sekuntikello alkoi raksuttaa ja opiskelija sanoi hep! Mutta, mitä tapahtuikaan? Ei niin yhtään mitään! minä en saanut itseäni siitä ylös! Tulos: 0 punnerrusta. Pihisin ja ähisin siinä hetken, kunnes kierähdin maton viereen räkkättämään niin, että meinasi tulla pissit housuun. Rauhoituttuani tuumasin opiskelijalle, että "kokeilen uudestaan, ei ole mahdollista, etten saa muka yhtään!". Uusi yritys. Tulos: 0 punnerrusta, kera räkätyskohtauksen.

Iloista tässä oli toki itse räkätyskohtaus sekä se, että joitain vuosia sitten reaktioni olisi ollut itku, huonommuudentunne eikä tuplanauru itselleni ja kehnoille käsilihaksilleni! Illalla kerroin tapahtuneesta avomiehelleni Akille, kera naurun. Hän ei meinannut millään uskoa asiaa (luulee seurustelevansa suht sporttisen mimmin kanssa), joten näytin. Taas räkätyskohtaus, yhdessä!  Paljon naurua  0:sta punnerruksesta!! :D Sain kannustavan kommentin Akilta:  "Kun saat yhdenkin kerran itsesi ylös, olet jo lisännyt tulostasi 100%" Se on ihan totta ja mahtavaa!

Opiskelija ystävällisesti teki minulle projektin ajaksi kuntosuunnitelman, jossa oli paljon paljon paljon käsipainoilla tehtäviä harjoitteita sekä erilaisia punnerruksia.  Niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin, haluan liikunnan olevan mukavaa ja kivaa. Niin tunnollinen ja kunnollinen kuin olenkin, jäi harjoitteet muutaman kerran jälkeen tekemättä ja käsilihakset aivan yhtä löllöiksi kuin aina ennenkin. Onko joku muka joskus väittänyt, että epämukaviin muutoksiin olisi helppo sitoutua? onneksi ei ehkä kukaan, enkä väitä minäkään.

Tässä ne käsipainot, joilla projekti Haba! piti tehdä silloin aikaa sitten. Kuten käsipainojen pölyn määrästä näkyy, näiden tehtävä on ollut jo jonkin aikaa ovistopparin virka. Ja hyvin ovat kyllä sen hoitaneetkin! ei valittamista.

No, nyt sitten tein uudenvuoden päätöksen alkaa käymään pitkästä aikaa salilla. Muutettuamme tänne ja lopetettuani maailman ihanimman harrastuksen, muodostelmaluistelun, olen kiukutellut itseni ja liikunnan kanssa kuin uhmaikäinen pikkulapsi tyylin: "mikään muu ei ole yhtä kivaa kuin luistelu, niin en sitten tee oikein mitään". Eikä viikoittaiset unet luistelusta ole tehnyt asiaa yhtään helpommaksi... Täällä ollessa olen lenkillä käynyt ja välillä joogannut, mutta istumatyöläiselle se ei oikein tunnu olevan riittävästi pitämään niska-hartiaseutua kunnossa.  No, nyt minä sitten olen käynyt siellä salilla jo kuukauden ja päättänyt lopettaa mokoman kiukuttelun ja oikeasti saattaa projektin Haba! kunnialla loppuun.

Tilanne tammikuun lopussa: käsilihakset ovat alkaneet heräilemään, ne tuntuu erilaiselle. Ja eikun punnertamaan: tulos parantunut 300%. Juuri äsken kokeilin! Kyllä, kolme puhdasta punnerrusta siitä tympeästä asennosta kuukauden säännöllisen salilla käymisen jälkeen! Haba on löytynyt! Hyvin pienillä painoilla olen lihaksiani herätellyt ja naureskellut isojen äijien rinnalla itselleni peilin edessä, kun etsin aina ne pienet painot ja äijät vetää vieressä "vähän" isommilla käsipainoilla. Mutta hei, ne alkaa heräilemään! ja miettikää mikä kehitys!! 300% !!! :D

Liikunta on ihan mahtavaa ja ihanaa, kun siihen osaa suhtautua oikein, sopivan rennosti  ja nauttien. Onko sinulla jotain liikuntaan liittyvää mikä kaipaa projektia ja jolle voit aidosti nauraa? Tämä projekti on ensimmäinen oikeasti ja aidosti hauska liikuntaan, lihaksiin ja omaan kehoon kohdistuva projekti, joka minulla on elämässäni ollut. Se on jo kerran jäänyt kesken, mennys ns. "mönkään" ja nyt herätelty uudestaan henkiin. Eikä voi sanoa muuta, kuin että itselleen nauraminen on ihan huippua, kun sen on oppinut. Osaatko sinä nauraa oikeasti ja aidosti itsellesi silloin, kun on jossain ihan *piiip*? Minä näköjään jo osaa ja olen ihan hirmuisen iloinen siitä! :D

Tervetuloa Dulledoffin matkaan!

Nuori, kunnianhimoinen ja herkkä tyttö koki maailman hyvin voimakkaasti, sen ilot ja surut. Tunteet olivat voimakkaita, ihmisten sanat joskus liian teräviä ja kovia. Ne osuivat syvälle, koska oma itse ei ollut rakentunut. Koska halusi kelvata, olla hyvä. Tehdä niin kuin oli opetettu, neuvottu ja kerrottu tai niin kuin tyttö oletti, että olisi hyvä tehdä riippumatta neuvon tai tiedon lähteestä.  Tyttö oppi olemaan kuin tapetti, joka vaihtaa väriä ja kuviota tilanteen mukaan. Hymy kasvoillaan ja aina piti jaksaa. Koskaan ei voinut sanoa ei. Piti olla kiltti ja jaksaa. Piti olla hyvä. Kunnes ei enää jaksanut ja lopulta ymmärsi, ettei elämän tarvitse olla niin kauhean rankkaa. Elämän ei kuulu olla niin kauhean rankkaa. Elämä voi olla ihanaa ja kivaa, sen kuuluisi olla kaikille antoisaa ja ihanaa. Entä jos elämän tarkoitus onkin ihan vain puhtaasti siitä nauttiminen?

Sama kunnianhimoinen ja herkkä nuori tyttö on edelleen kunnianhimoinen ja herkkä, mutta nyt 27-vuotias nuori nainen. Koulutuksen ja elämäkoulun myötä olen oppinut paljon ruoasta, syömisestä, ravitsemuksesta, armollisuudesta, lempeydestä, kehon kuuntelemisesta, tasapainosta ja ilosta. Koulutukseltani olen terveystieteiden maisteri (TtM) ja laillistettu ravitsemusterapeutti Itä-Suomen yliopistosta. Tällä hetkellä olen tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa ja teen väitöskirjaa painonhallintaan, syömiskäyttäytymiseen ja kehonkuvaan liittyvistä aiheista. Nyt olemme asuneet avomiehen ja koiran kanssa Espanjassa reilun vuoden verran. Siilinjärven plikka se otti ja lähti maailmalle!

Blogissani on neljä osiota: elelee, nauttii, tutkii ja hutkii. Elelee -osioissa käsittelen elämääni Espanjassa. Nauttii -osiossa kirjoittelen elämästä ja ruoasta nauttimisesta. Pohjakoulutukseltani olen yo-ravintolakokki, joten ruoan ja juomien makumaailmojen rikkaus on lähellä sydäntäni. Tutkii -osio on hieman virallisempi osio liittyen ravitsemukseen, tutkimusaiheisiini ja väitöskirjan tekemiseen.  Hutkii -osiossa kerron vähän kaikenlaista mm. haastan itseäni ulos mukavuusalueeltani erilaisten asioiden tiimoilta. Nyt alkaa olla aika haastaa itseään, astua ulos omalta mukavuusalueeltaan ja tehdä niitä asioita, joista on haaveillut. Myös tämä blogi on yksi näistä haasteista.

Tervetuloa Dulledoffin matkaan Espanjan auringon alle ihmettelemään ja kummastelemaan maailman pieniä sekä isoja jutskia ja asioita!