Annatko itsellesi luvan olla surullinen?

Joskus kaikilla on paha mieli. Joskus jokainen vain on surullinen ja allapäin. Se kuuluu elämään eikä siinä ole mitään sen kummempaa - tai ei ehkä pitäisi olla. Joskus se on kuitenkin vaikeaa. Joskus on vaikeaa hyväksyä se ja antaa itselleen lupa olla surullinen ja allapäin ilman, että yrittää väkisin piristää itseään jollain konstilla.

Itselläni on tänään sellainen päivä. Tänään olen alakuloinen ja surullinen. Välillä tällaisia päiviä vain on. Onneksi nykyään aika harvoin. Todennäköisesti huomenna tai ylihuomenna taas naurattaa ja laulattaa. Nyt ei, ja se on ok. Aina se ei ole ollut ok ja jotenkin tällaisen surullisen olon iskiessä tulee mieleen, että mikä surullisena olemisessa on niin "pahaa"? Miksi moni pelkää sitä niin paljon ja yrittää väkisin olla iloinen? Miksi aina pitäisi vain hymyillä? Joskus ihan jokaisella on sellaisia päiviä tai vähintään hetkiä, että ei vain hymyilytä, eikä silloin ole pakko pakottaa itseään hymyilemään. Joskus tekee ihan suunnattoman hyvää itkeä kunnolla. Itkeä niin, ettei pidättele kyyneleitä kurkussaan vaan antaa tulla. Se jotenkin puhdistaa ja helpottaa. Tulee kevyempi olo. Löysin aiheesta melkein kymmenen vuotta vanhan jutun. Tiede -lehdessä itkemistä käsittelevään artikkeliin "Kun tunteet kuohuvat, itku rauhoittaa" pääset tästä.

Joskus tein itse sitä, että piristin itseäni väkisin ollessani surullinen ja siinä samalla siirsin syrjään niitä asioita, joista olin surullinen. Se tuntui toimivalle silloin. Mutta ei ne surun tunteet ja kyyneleet mihinkään hävinneet, jäivät vain möykyksi rintaan. Ne oli sitten edessä myöhemmin. Ja monilla se möykky muuttuu niin isoksi ja raskaaksi, että kyyneleet loppuvat kokonaan tai ei saa enää lainkaan kiinni siitä mikä itkettää tai tuntuu pahalle. Nykyään osaan jo paremmin hyväksyä tämän tunteen ja kun sitä ei tule siirrettyä sivuun, pysyy itsensä kanssa ns. paremmin ajan tasalla. Vaikkakin, joskus on surullinen olo, vaikkei olisi suuremmmin aihettakaan. Sekin on ok. Joskus vain on surullinen mieli, ihan samoin kun joskus on iloinen mieli. Jotenkin se jo itsessään auttaa, että antaa itselleen luvan olla surullinen. Sillä on oma paikkansa tunneskaalassa ja ihmisyydessä. Sitä on vain ehkä vaikeampi sietää ja hyväksyä, koska se ei tunnu hyvälle. Mutta sillekin pitää antaa joskus tilaa.

Surullisuus on toki myös sellainen tunne, mikä helposti ruokkii itseään ja on tärkeää havahtua, jos ajatukset pyörivät samaa ympyrää ja ovat vain tummempia ja tummempia tai möykky aina vain suurempi ja suurempi niin, että se alkaa muistuttaa enemminkin vuorta kuin siirtolohkaretta. Silloin on tärkeää havahtua ja jutella ystävälle tai jollekin muulle luotettavalle ihmiselle. Mahdollisesti myös hankkia apua. Mutta sellainen perus surullisuus ja allapäin oleminen välillä kuuluu yksinkertaisesti siihen asiaan, että on ihminen. Se on tärkeää hyväksyä ja antaa itselleen lupa olla välillä allapäin. 

Monille on vaikeaa myös kohdata muiden surullisuutta (ehkä juuri siksi niin moni yrittää väkisin olla iloinen ja hymyillä). Kun huomaa, että ystävä tai läheinen on surullinen ja allapäin, ei välttämättä edes tarvitse sanoa mitään. Pieni kosketus olkapäälle tai halaus ilman sanojakin monesti riittää ja se jo kertoo toiselle paljon. 

Musiikilla on valtava vaikutus tunnetiloihin ja sitä voi käyttää tehokkaasti tunteiden käsittelyyn. Omaa surullisuuttaan voi ehkä helpommin käsitellä, jos kuuntelee sellaista musiikkia, mikä tukee omaa tunnetilaa. Tunnetta ei välttämättä kannata tosiaan väkisin saada pois, vaan antaa sen tulla. Joskus surullisuus voi kuitenkin tuntua sille, että sen alle musertuu. Silloin tarvitaan apukeinoja ja musiikki (kuunteleminen, soittaminen ja laulaminen) on nopea ja usein toimiva konsti fiilisten säätelyyn. Kun olin pieni ja tuli surullinen päivä, kuuntelin Röllikaseteilta biisin  'Räytymispäivä' ja sen jälkeen ihanan, kauniin kappaleen 'Satumaassa'. Sama kaava toimii edelleen. Lopulta jää kivempi fiilis! :D

Sallivaa alakuloa ja surullisuutta! 

Dulledoff