Kaaos keskellä keskittymistä

Mä oon vähän ylivilkkauteen ja sähläämiseen taipuvainen ihminen. Välillä on ihan tosi vaikea malttaa olla aloillaan ja keskittyä pitkään yhteen hommaan. Juu, väikkäriä tehdessä aiheuttaa välillä aikamoisia ongelmia. Välillä taas pääsen flow-fiilikseen ja huomaan tehneeni uppoutuneena monta tuntia jotain. Mutta, entäs kun pitäis saada tehtyä jotain ei-niin-kivaa? Se vaan kuuluu nyt tähän hommaan. Välillä pitää jaksaa iskeä takamus penkkiin ja pysyä siinä. Pysyä siinä ja pitää ajatukset tekstissä, jota lukee. Sen jälkeen pitää ajatus siinä, että prosessoi sen tekstiksi. Jäsentelee, ajattelee ja yhdistelee... Välillä tosi kivaa, välillä tappavan tylsää. Keskittymisen oleellinen kaveri on motivaatio. Isossa mittakaavassa motivaatiota löytyy juu, mutta entäs tähän tyyliin parin tunnin päähän? Yritän ajatella sitä tyytyväistä oloa, kun se on tehty. Jes, hyvä minä! Jee! Mut miten ihmeessä mä pääsen sinne...

Mun pitäis siis tehdä epidemiologian oppimispäiväkirjaa. Kun luen kirjaa, se on ihan kivaa. Mut huomaan, että noiden asioiden prosessoiminen tekstiksi näiden näppäimien kautta on jotenkin sen verran tylsää, että teen aivan kaikkea muuta. Siivoamaan en ole alkanut, koska kotityöläisenä olen tehnyt sopimuksen itseni kanssa: Työaikana ei saa siivota kuin hätätapauksia. Muuten en varmaan muuta tekisikään, kuin järjestelisin kaappeja (ehkä parasta ajanvietettä, kun pitäisi saada jotain muuta aikaan).

Ongelmallinen kuvio menee aikalailla näin:

Illalla päätän: Huomenna kirjoitan sen kappaleen, jonka luin jo kaksi päivää sitten (jätän päähän prosessoimaan, jotta tulis ulos helpommin). Aamulla kello soi 7.30 Laitan hälytyksen pois päältä ja käännän kylkeä. Ihana ajatus: "Vielä hetki köllöttelyä". Oho! Nukkumatti löysi köllöttelijän uudestaan. Todellisuudessa herään, kun kello on lähempänä kymmentä. On aika tokkurainen olo, kun on nukkunut paljon. Menen Saran kanssa aamulenkille. Edelleen tokkurainen olo. Menen aamu-uinnille. Se virkistää aina. Sit aamupalat, kahvit, uutiset ym. siinä ohessa. No niin, nyt sitten sen epin oppimispäiväkirjan pariin. Avaan tiedoston ja kirjan. Vilkaisen niitä ja kirjoitan yhden rivin. Ajatus karkaa. "Mikäs se yksi sähköposti olikaan? Pitikö siihen reagoida jo nyt?". Juu ei pitänyt. Uusi yritys. Välilehtien selaus. Facebook, sähköposti uudelleen, toinen sähköposti, blogger,  twitter, uudestaan facebook "oi, täällähän on mielenkiintoinen juttu". Luen jutun. Ajatus on jo todella kaukana tarkoitetusta ja kellokin on jo kaksitoista. Miten tässä näin kävi? Mihin tämä aika oikein menee???  Jään pohtimaan omaa keskittymsongelmaani ja kuinka tämä voikaan nyt olla näin vaikeaa. Ajattelen, että voisin kirjoittaa aiheesta joskus blogiini. No, pistän otsikon ylös, mutta huomaan, että minähän kirjoitan tätä koko ajan ja tekstiä vain tulee... tässä  minä nyt sitten vain kirjoitan ja pohdin keskittymistäni teille, vaikka voisin keskittyä itse keskittymiseen. Edelleen hieman tokkurainen olo. Jäiköhän pannuun vielä kahvia? Taidan hakea vielä yhden kupin.

Palaan tähän koneen ääreen. Ja selaankin TO DO-listaani. Olisikohan siellä jotain kivempaa tekemistä? Ei Ulla, kun nyt sinun tulee kirjoittaa siitä yhdestä kappaleesta!!! Ei blogia tai mitään muutakaan. Yritän: Otan kirjan käteen ja selaan uudestaan sivuja, joissa on jo alleviivauksiani ja kaikenlaisia merkkejä kertomassa, että "Toi vois olla hyvä mainita ja toi on mielenkiintoinen juttu". Mutta... Huomaan surukseni, että tässä tapauksessa prosessoimaan jättäminen näköjään tarkoittikin sitä, että olen jo unohtanut mitä kappaleessa oli, ja joudun tekemään kaiken työn uudestaan. Nice! Mistä voisi tilata aivot, jotka jaksais keskittyä ja muistaa kaiken lukemansa, myös ne tylsältä vaikuttavat, mutta tarpeelliset asiat! Toisaalta, vähänkö ois mylläkkä ja meininki aivoissa päällä, jos oikeasti muistaiskin kaiken. Hui, vähän jopa pelottava ajatus. 

Luulen, ettei minulla ole nyt muuta vaihtoehtoa kuin iskeä kuulokkeet korviin, laittaa sieltä keskittymiseen tehtyä musiikkia (YouTubesta löytyy hyviä pätkiä), mennä paikkaan, jonne netti ei yllä. Mut sithän se ei toimi, youtube nimittäin! Hitsi. No, perusklassista sitten koneelta. Joo ja jätän puhelimen sisään ja yksinkertaisesti päätän, etten nouse ennen kun olen kirjoittanut sen kappaleen.

Mutta ennen sitä pitää käydä vielä vessassa ja oho, Sara tuli siihen kyöhnäämään ja leikkimään. No, jos minä hetken sen kanssa leikin.

Tällaisina epäkeskittymisen hetkinä usein rentoudun ja meditoin hetken. Se yleensä auttaa. Mutta nyt en usko, että voin tehdä edes niin. Luulen, että nukkumatti löytäisi minut taas, kun on niin tokkurainen olo. Tässä postauksessa ei nyt tule olemaan kuvia, koska jos nyt alkaisin niitä lisäilemään, olisi se niin paljon kivempaa, että todennäköisesti käyttäisin siihen aikaa aika paljon. Kuvat on nimittäin kivoja. Tätä tekstiä tulisi näköjään vaan vieläkin, koska tämäkin on kivempaa, mutta ei auta. Nyt minä menen ja suljen kaiken muun.

Ystäväni epidemiologia, olethan mielenkiintoinen ja kiva kaveri, koska nyt minä tulen ja tutustun sinuun! Halusitpa tai et. 

Dulledoff

ps. Epidemiologia, voidaanko tehdä diili, että sä pidät sen nukkumatin loitolla jos mä lupaan puhua sinusta pelkkää hyvää?