Aivomyrsky tyhjyydestä!

Luin tänään Hesarissa julkaistun Jani Kaaron kolumnin "Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle". Artikkeli löytyy täältä. 

Artikkelissa käsiteltiin näkökulmaa, jossa ihmiset ja eläimet eivät saa addiktiota tuottavista aineista ns. kiksejä, jos heillä ei ole kiputiloja. Fyysisiä tai myöskään psyykkisiä. Artikkelissa olleiden tutkimuksien mukaan eläimet, joilla on hyvä sosiaalinen verkosto, eivät ole kiinnostuneita päihteistä eivätkä addiktoidu niihin odotetulla tavalla.

"Tutkijat päättelivät, että jos rotat saavat elää luontaista ja lajityypillistä elämää omassa sosiaalisessa yhteisössään ne eivät a) osoita kiinnostusta päihteisiin ja b) eivät addiktoidu odotetulla tavalla huumeisiin, jotka toisessa kontekstissa olisivat niille erittäin addiktoivia.

Päteekö tämä myös ihmisiin? Selittääkö sosiaalinen ympäristö, miksi jotkut addiktoituvat ja toiset eivät? Jos näin on, meidän pitäisi löytää siitä kahdenlaisia todisteita. Ensinnäkin eheiden sosiaalisten yhteisöjen pitäisi suojata ihmisiä addiktioilta. Toiseksi, kun sosiaaliset yhteisöt hajotetaan tai ihmiset revitään niistä juuriltaan, addiktioiden pitäisi lisääntyä."

Artikkeli sai pohtimaan ja miettimään meitä ihmisiä ja sitä, että miten meillä onkin niin paljon tyhjyyttä "yltäkylläisessä" maailmassa. Miksi niin moni tarvitsee ja kaipaa täytettä "jollekin". Harva tunnistaa mille eikä välttämättä tunnista sitäkään kuinka omaa tyhjyyttään täyttää tai käsittelee. Joku tissuttelee, toinen liikkuu liikaa, toinen syöpöttelee, toinen laskee kaloreita ja pyrkii pitämään elämän hallinnassa (siinä toki on jo kyse paljon muustakin kuin tyhjyyden täyttämisestä, vaikka jossain kohtaa se täyttää kaiken ja siitä luopuminen onkin pelottavaa, koska siitä seuraa "tyhjyys". Tämä artikkeli käsitteli lähinnä huumeita ja päihteitä, mutta vastaavat lainalaisuudet pätee myös syömiseen ja mielenterveyteen, joka jossain mittakaavassa on toki huomattavasti miedompi käyttäytymismalli, mutta jos asiaa tarkastellaan maailmanlaajuisesti, niin ongelma alkaa olla jo aika mittava. Uskaltaisin väittää, että tunnesyömisellä on todella iso merkitys aikamme lihavuuden yleisyyteen sekä häiriintyneeseen syömiseen, liialliseen liikuntaan... listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.  

Kukapa ei olisi tylsyyden tai yksinäisyyden iskiessä käynyt useammankin kerran jääkaapilla toteamassa, että  "juu, edelleenkään siellä ei ole mitään" tai että "teenpäs vielä yhden voileivän". Tai kuinka moni turruttaa tyhjyyttään erilaisiin dietteihin tai liikuntavillityksiin. Niistä saa elämään sisältöä. Jonkun jutun mitä tehdä, vaikkei tietäisi oikein mitä tekee ja miksi. Kaveritkin tekee näin, niin miksen minäkin? Kaikki laihduttaa, niin kai minäkin. Kai kaikkien kuuluu laihduttaa, kun kerran ihmiset on niin ylipainoisia? tai ainakin pitää pitää huoli linjoistaan. Varmuuden vuoksi. Ilmiö on vähän niinkuin tän ajatusvimman herätellyssä artikkelissa tuumattiin: 

"Alexanderin teorian mukaan addiktiot – mitkä tahansa addiktiot – ovat nimenomaisesti ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmä lohtua. Addiktiot eivät siis ole pelkästään mielihyvää tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka heiltä otettiin pois tai jota he eivät koskaan saaneet.

Teorian valossa onkin huomionarvoista, miten tärkeää addikteille on kontakti toisiin addikteihin. Heroinistit liikkuvat omissa porukoissaan, jotka jakavat aineen ja pitävät huolta toisistaan."

Entä jos suurelle osalle laihdutukuurien, erilaisten dieettien, mitä kummallisimpien kehon rääkkäys villitysten taustalla onkin oikeasti tyhjyys ja tarve kuulua porukkaan? Ymmärrän, että varmasti osalle näin onkin, mutta nyt jäin pohtimaan asiaa oikeasti vähän isommassa mittakaavassa.  "Itsestä huolehtiminen" ja "terveys" on ainakin väestötutkimusten mukaan yksi heikoimmista syistä, jonka vuoksi ihmiset muuttavat elintapojaan. Ulkoiset tekijät ajavat ohi. Vallitsevat kauneusihanteet etupäässä. Mutta niin, entä jos yksi iso tekijä sille miksi ihmiset ovat alkujaankaan alkaneet "laihduttelemaan" onkin tarve kuulua porukkaan ja täyttää tyhjyyttä? Ja koska laihduttaminen lihottaa (kirjoitan tästä myöhemmin tarkemmin), altistaa syömisongelmille ja syömishäiriöille, on "tyhjyyden täyttämisen" seuraukset aikamoiset väestötasolla. Tämä on nyt vain tällaista ajatusvirtaa, mutta entä jos perimmäinen syy tähän laihduttamis-lihavuus "vyyhtiin" onkin puhtaasti ihmisten tyhjyyden tunne?

Mutta mistä se tyhjyys oikein tulee? Millaista se on kenelläkin? Kuinka kukakin siihen reagoi tai mitä tekee asialle? Luonnollistahan on, että jokainen sille jotain tekee. Joku valitsee huumeet, toinen salaa syömisen, mutta perusongelma on sama. Paha olo, johtuen jostain. Tai monimutkaisessa maailmassa yleensä monistakin asioista. Monimutkaista ja hankalaa.

Ehkä ihmisten pitäisi kertoa toisilleen enemmän kauniita asioita, antaa positiivista palautetta, tsempata, olla läsnä, olla tukena, viettää aikaa, uskaltaa kokeilla, uskaltaa kertoa miltä tuntuu, uskaltaa unelmoida ja haaveilla, uskaltaa olla se kuka on.

Maailma osaa olla tosi julma eikä yllä luottelemani asiat ole helppoja tuosta noin vain. Vai entä jos ne oliskin? Entä jos kaikki ihmiset kokisivatkin olevansa hyviä jossain, uskaltaisivat haaveilla ja yrittää. Varmasti aina joku epäonnistuu, mutta entä sitten, jos muut on tukena ja tsemppaa. Mitä se haittaa? Sitten voi kokeilla jotain muuta. Entä jos kaikki pystyisivät ja uskaltaisivat olla juuri niin hienoja ja mahtavia, mitä voisivat olla? Olisi varmasti aika erilainen ja mahtava tämä meidän maailmamme!

Artikkeli sai pohtimaan ja miettimään meitä ihmisiä ja sitä, että miten meillä onkin niin paljon tyhjyyttä "yltäkylläisessä" maailmassa. Luulemme, että meillä on kaikkea, mutta ei meillä oikein taida olla, koska niin suuri osa kaipaa jotain täytettä jollekin. Me ihmiset olemme samaan aikaan tosi monimutkaisia ja simppeleitä olentoja. Kun saamme riittävästi, turvaa, läheisyyttä, vuorovaikutusta, ravintoa, liikuntaa, lepoa ja virikkeitä (onko vielä muita perustarpeita?), olemme aika onnellisia varallisuudesta tai mantereesta riippumatta. Noin niinkuin periaatteessa. Vai olemmeko? Vai eikö nämä niin helposti täytykään?

Tämä artikkeli sai aikaan aivomyrskyn ja pohdintavimman. Tässä palanen teille. Tuntuu isolle mysteerille, johon on varmasti yhtä monta vastausta ja näkökulmaa, kun on kokijaa ja keskutelijaakin. Avainsana taitaa olla yhteisö ja vuorovaikutus. Meidän ihmisten kohdalla suunta voi tosin olla vain moninainen. Se joko suojelee tai vahingoittaa, tai sekä että. Riippuen aina yksilöstä. Olisipa hienoa ymmärtää tätä maailmaa paremmin.

Onko sinulla jokin tyhjiö, jota täytät jollain? Mieti, että rntä jos sun ei tartteiskaan? Eikö olisi aika ihanaa! Ehkä kaikessa onkin kyse uskaltamisesta? Siitä, että uskaltaa elää itsensä näköistä elämää? Mutta mistä voi tietää millainen on itsensä näköistä elämää, jos ei uskalla kokeilla? Tai jos ei ole ikinä edes uskaltanut kuunnella itseään, että mitä oikeasti haluaisi elämällään tehdä? Luulen, että surullisen moni ei uskalla. Mutta entä jos kokeilisit? Entä jos sittenkin kokeilisit, vaikka pelkäätkin epäonnistuvasi! Tai että muut nauravat sinulle tai että se onnistuukin? Moni pelkää sitäkin, että onnistuu. Entä jos siltikin uskaltaisit elää ja olla se kuka sinä olet? Olet sen uskaltamisen arvoinen! Elämä tykkää, kun sitä eletään. Se on elämän tehtävä!